Kekkonen hiihti ja Kekkonen kalasti, mutta mitä teki Svinhufvud?

Presidentillisiä esineitä Urheilumuseon kokoelmissa

 

Kesällä 2017 Urheilumuseo vastaanotti kokoelmiinsa presidentti Mauno Koivistolle kuuluneita lentopalloesineitä. Lahjoitukseen sisältyi Reebok-merkkiset pelikengät, Sikariporras-seuran pelikassi, kisapassi Tampereella vuonna 2000 järjestetyistä veteraanien MM-kisoista, mitaleita veteraanien lentopalloturnauksista sekä Koiviston 90-vuotisjuhliin teetetty ns. "Manu-mitali". 

Presidentti Mauno Koiviston lentopallovälineistöä.

Presidentti Koivistoon liittyvää lentopalloaineistoa oli tullut kokoelmiin jo aiemminkin, mutta uusin lahjoitus täydensi kokoelmia hienosti. Koivisto tunnettiin pitkänlinjan intohimoisena lentopalloilijana; hänen harrastuksensa oli alkanut jo jatkosodan aikana rintamalla. Koivisto pelasi lentopalloa maineikkaassa Sikariporras-seurassa, jota oli itse perustamassa vuonna 1970.

Urheilevista presidenteistä kenties maineikkain oli Urho Kekkonen, jolla oli sormensa urheilupelissä monella tavalla. Nuorena hän oli aktiivinen yleisurheilija ja Suomen mestaruuksia tuli muun muassa korkeushypystä. Jätettyään kilpaurheilun Kekkonen siirtyi järjestöpuolen jyräksi ja vaikutti sekä Suomen Olympiakomitean että Suomen Urheiluliiton johtotehtävissä. 

Urheilu ja liikunta olivat hänelle elämäntapa ja kaikki, ainakin aikalaiset, muistavat lukuisat valokuvat hiihtävästä presidentistä perässähiihtäjineen. Kekkonen otti voimakkaasti kantaa liikuntaan ja urheilupolitiikkaan ja ohjeisti myös kansalaisia liikunnan pariin. ”Jokainen syy, joka estää kuntoilun, on tekosyy”, hän totesi dokumentissa Presidentin päivä vuodelta 1977.

Kekkoseen liittyvää esineistöä museon kokoelmissa on jonkin verran. Varastosta löytyvät tietenkin sukset, mutta myös rekkitanko ja voimistelurenkaat sekä pari kisaohjelmaa vuodelta 1932.

Ohjelmalehtiset liittyvät Suomen joukkueen olympiamatkaan Los Angelesiin 1932. Kekkonen oli tuolloin Urheiluliiton puheenjohtaja ja matkusti kisoihin yleisurheilujoukkueen johtajana. Kekkosen ja koko muun joukkueen matkaa varjosti ns. Nurmi-jupakka. Ammattilaissyytösten takia Paavo Nurmelta evättiin osallistuminen olympialaisiin. Lievitystä Nurmi-jupakan aiheuttamaan mielipahaan toi Suomen kohtalaisen hyvä olympiamenestys. Kultamitaleita tuli kaikkiaan viisi kappaletta ja keihäänheitosta jopa kolmoisvoitto. Hyppylajeissa, joissa Kekkonen oli kilpailutuomarina, menestys jäi vaatimattomaksi.

Kisojen jälkeen pidettiin jälkiolympialaiset Chicagossa, jonne myös suomalaisia yleisurheilijoita matkasi Kekkosen johdolla. Ohjelmalehtisen mukaan Kekkonen tuomaroi myös Chicagossa hyppyissä. Chicagosta osa joukkueesta siirtyi Worcesteriin, jossa he ottivat osaa amerikansuomalaisten urheiluseurojen järjestämään näytöskilpailuun. 

Jälkiolympiakisat 1932 pidettiin Chicagon maineikkaalla Soldier Field -urheilukentällä.

Suomalaiset ovat hiihtokansaa ja tämän vahvistaa myös vuonna 1932 museoon tullut lahjoitus: presidentti Pehr Evind Svinhufvudille kuuluneet siperialaismalliset poronnahkasukset. Sukset ovat mielenkiintoinen palanen Suomen autonomisen ajan historiaa, tarkemmin sanottuna toista sortokautta, jonka uhriksi silloinen kihlakunnantuomari Svinhufvud joutui. Tiukkana perustuslaillisten ajatusten kannattajana Svinhufvud ei hyväksynyt venäläisten sortotoimia. Hän protestoi voimakkaasti ja rangaistukseksi venäläiset karkottivat hänet Länsi-Siperiaan loppuvuodesta 1914. Kotimaahan Svinhufvud pääsi palaamaan vasta 1917 suoraan keskelle itsenäistyvää Suomea. 

Karkotusaikaansa Svinhufvudin ei onneksi tarvinnut viettää lukkojen takana, vaan oleskelu oli varsin vapaata. Hän sai aikansa kulumaan muun muassa hiihtelemällä suksilla, jotka paikallinen kauppias hänelle hankki. Sukset ovat ns. tunguusilaista mallia, joissa on poronnahkakappaleista ommellut irtopohjat, jotka kiinnitetään paikoilleen nahkanyöreillä. Vapauden koittaessa sukset matkasivat Svinhufvudin mukana Suomeen. 

Suomeen palattuaan Svinhufvud ei enää hiihdellyt siperialaissuksillaan, vaan käytti mieluimmin suomalaisia suksia, jotka hänen mukaansa olivat "sopivampia ja luistavampia".

Presidentti Svinhufvud, kansanomaisesti Ukko-Pekka, oli myös innokas metsästäjä ja ampumaurheilun harrastaja. Helsingissä pidetyissä ammunnan MM-kisoissa 1937 Svinhufvud ei tyytynyt pelkkään kisakatsomossa oleiluun, vaan osallistui itse kisaan ikämiesten kivääri- ja pistoolisarjassa. 

Suomen tasavallan neljäs presidentti, Kyösti Kallio, oli myös hiihtomiehiä. Hiihto oli erityisesti nuoruusvuosien harrastus ja kilpaladuilta hän saavutti lukuisia palkintoja. Ne eivät päätyneet Urheilumuseoon, vaan muistona hänen harrastuksestaan museolle on lahjoitettu Kallion nahkainen ja kippurakärkinen hiihtokenkä. Vanhemmalla iällään presidentti Kallio innostui kilpahevosten kasvatuksesta, ja kävi ahkerasti raveissa. 

Kyösti Kallion hiihtokenkä 1900-luvun alkupuolelta.

Museossa ei ole varsinaisesti marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin käyttämiä urheiluesineitä, mutta kokoelmissa on esine, joka liittyy sekä häneen että pesäpallon historiaan. Esine on nahkainen pesäpallo ja se on ristitty Marskin palloksi. Tällä sinivalkoisella pallolla heitettiin ensimmäisen kerran avausheitto Itä-Länsi -pesäpallo-ottelussa Jyväskylässä 1949. Mannerheimin signeeraama pallo kiersi näissä otteluissa aina vuoteen 1974 asti.  

Mannerheimin nimikirjoitus on himmeänä nähtävissä pallon kyljessä.

Presidentti Tarja Halonen on muistanut Urheilumuseota lahjoittamalla tänne saamiaan muistolahjoja ja huomionosoituksia eri urheilutapahtumista. Presidentti Martti Ahtisaari tunnetaan golfin ystävänä, ja näyttelyymme saimme aikoinaan lainaksi hänen golfasunsa. Presidenttiehdokas Ahtisaareen liittyy mielenkiintoinen kokoelmissa oleva jalkapallopaita. Presidenttipelin ollessa täydessä käynnissä 1993 oululainen jalkapalloseura FC Oulu teki yhteistyösopimuksen SDP:n ehdokkaan Ahtisaaren kanssa. Tähän sopimukseen kuului, että oululaisseuran pelipaitaan painatettiin Ahtisaaren vaalimainos. Nykypäivänä näin selkeästi politiikan tuominen urheiluun taitaa olla sääntöjen vastaista. Ohessa kollegan mielenkiintoinen blogi aiheesta.

Presidentti Tarja Halosen saama muistoesine Torinon talviolympiakisoista 2006.

FC Oulun Mara-paita kaudelta 1993.

Tällä hetkellä nämä esineet ovat ainoita ns. presidentillisiä esineitä, mutta kokoelmissa on tilaa aina yksille tai kaksille rullaluistimille…

Riitta Forsman

Erään korkeakouluharjoittelijan muistelot

Työtunteja 450, satoja klemmareita ja kotelointeja, yli 20 hyllymetriä järjestettyä aineistoa, summerin jatkuvaa soittelua, niskakipuja eikä yllättäen yhtään paperihaavaa. Näin kulutin kesäni 2017.  

Työskentely Urheilumuseon arkistossa oli kuitenkin pelkkiä lukuja ja luettelointia enemmän. Harjoitteluni alkoi eräänä kesäkuun alun viileänä aamuna. Kesä teki hidasta tuloaan ja herätti hellästi kohmeista elämää ympärilläni. Ennen Helsinkiin muuttoa olin kirjoittanut Turun yliopistossa uraauurtavaa pro graduani vuoden verran. Tutkimus oli edennyt verrattain hyvin vaikka sitä hidastivat aiheen vaativuus ja opintotukikuukausien loppuminen. Harjoitteluun oli kuitenkin päästävä vielä ennen valmistumista. Gradu saisi torkahdella alkutalven ensilumeen. Ehkäpä myös loppuvaiheen opiskelijoille jokseenkin tyypillinen unirytmi tulisi korjatuksi.

Vallilan sarastus painoi silmäluomissa vaikka auringon säteet hyväilivät tuulen kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä tuuheita hiuksiani. Kävellessäni kohti Kalasatamaa mietin määränpäätäni. Olin tavannut tulevan esimieheni, tutkimuspäällikkö Ossi Viidan, sekä erikoistutkija Kalle Rantalan pikaisesti muutamaa kuukautta aiemmin työhaastatteluni merkeissä. Ensikosketukseni tuolloin siitä pienehköstä mutta kodikkaasta museosta jäi pikaiseksi: nopeita katseita, tervehdyksiä ja kättelyitä. Vaikutelmia tunkeutui aisteihini mutta ne viipyivät vain hetken. Oman habitukseni tarkkailu ja terävöittäminen veivät tuolloin kaiken huomioni. Muistan kuitenkin, että ilmapiiri oli lämmin ja ammattitaitoinen. Aamuaurinko oli vihdoin herännyt ja lämmitti ihmisiä. Ohittaessani Teurastamon kulttuurialueen huomasin jännityksen kasvavan kavalasti. Vuosien varrella olin oppinut kestämään tätä oloa mutta en täysin sitä hallitsemaan. Laitoin musiikkia kovemmalle ja annoin säkeiden hoivata levotonta mieltäni.

Vanhalle talvitielle päästyäni otin vuositarkastuksia paenneen henkilöhissin 7. kerrokseen. Kävelin palo-oven läpi metalliselle turvaovelle ja painoin varovaisesti summeria. Pärisevä ääni kantautui oven toiselta puolelta. Joku oli rekisteröinyt sen kuuloreseptoreissaan ja aistin heikkojen askelien lähestyvän ovea. Ovi avautui. Seurasi katse silmiin ja lattiaan. Vieno hymy. Sitten rentouduin. Tästä tulisi hyvä kesä, ajattelin.  

Kolme kuukautta Urheilumuseossa vierähti nopeammin kuin olisin uskaltanut toivoakkaan. Sain työskennellä mahtavien ja osaavien asiantuntijoiden kanssa, joille toivon jääneen positiivinen kuva myös minusta. Varsinkin alussa sain apua aina kun sitä tarvitsin ja tunsin olevani oikea osa työyhteisöä alipalkatun ja riistetyn korkeakouluharjoittelijan sijaan. Tästä olen hyvin kiitollinen koko Urheilumuseon väelle. Vaikka urheiluhistoria aihepiirinä ei ole ikinä ollut aivan mielenkiintoni keskiössä, käytännön arkisto- ja tietopalvelutyöskentely osoittautui sekä hyödylliseksi että mielenkiintoiseksi. Samalla huomasin kuinka paljon maamme urheilun historiaankin mahtuu valtapeliä, poliittista suhmurointia, katkeruutta mutta myös hienoja saavutuksia ja ihmiskohtaloita. Vuosikymmeniä kattavista aineistoista oli kiehtovaa käydä läpi liittojen ja seurojen hallinnollisia käytänteitä sekä seurata vanhaa kirjeenvaihtoa. Viihdyttävimpiä painotuotteita olivat ehdottomasti 1960- ja 1970-luvun urheiluseurojen päihdekasvatusoppaat, 1980-luvun taitteen hotelliesitteet sekä konkurssiasiakirjat. Kahvitauoilla sain usein hämmästellä erikoistutkija Vesa Tikanderin loputonta tietomäärää, etenkin ajankohtaisissa tietokilpailukysymyksissä. 

Arkistointikoteloita pinossa.

Aikaisemmin täysi hyllykkö kumisee nyt tyhjyyttään.

Koen, että koulutukseni myötä kertynyt tieto ja osaaminen pääsivät riittävästi käyttöön ja soveltuivat tarkkuutta, systemaattisuutta sekä tutkimuksellista otetta vaativiin tehtäviin varsin hyvin. Pelkäksi kahvin keittelyksi homma ei siis mennyt ja tietystä järjestelmällisyydestä nauttivalle luonteelleni oli mielekästä saada hyllymetreittäin käyttökelpoista aineistoa makasiinien hyllyille. Yliopisto-opintojeni pitkälti käsitteellisestä ja teoreettisesta luonteesta johtuen, olen ajoittain huomannut oman ydinosaamiseni sanallistamisen ja tiivistämisen hankaluuden. Tämä harvoin johtuu em. osaamisen puutteesta vaan pikemminkin opitun hienovaraisesta, moniulotteisesta ja analyyttisesta luonteesta, jolta puuttuu osittain kosketuspinta käytäntöön tai kokemukseen. Tällaisen kokonaisuuden pilkkominen riittävän yksinkertaisiin ja myyviin paloihin työmarkkinoita varten voi olla haastavaa. Merkittävää onkin, että sain hahmottaa ja jäsentää ajatteluani suhteessa konkreettiseen asiantuntijatoimintaan sekä laajentaa omaa käyttökelpoisuuteni alaa. Näin on todettava, että arkistotoimesta saamani kokemus ja tietotaito ovat uskoakseni hyvin hyödyllisiä myös laajemmassa asiakirjahallinnan ja asiantuntijaorganisaatioiden kentässä. 

Järjestelyhuoneen ikkunasta voi ihailla Kalasataman estetiikkaa.

Yksikään harjoittelupaikka ei voi kuitenkaan tarjota kaikelle ajatukselle, halulle tai näkemykselle sijaa. Tärkeämpää onkin ymmärtää harjoittelun luonne mahdollisuuksia luovana, tulevaisuuden tavoitteita selkiinnyttävänä ja työllistävää itsetuntemusta lisäävänä askeleena. Jotta harjoittelu olisi näin tarkoituksenmukainen, ainakin kolmen ehdon tulee täyttyä: harjoittelijalle pitää antaa riittävästi vastuuta, työtehtävissä tulee olla monipuolisuutta ja ohjauksen on oltava dynaamista mutta jättää tilaa virheille. Aina nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä mutta omalla kohdallani voin ilokseni todeta ehtojen täyttyneen. Koska en tykkää kaunistella asioita, on todettava, että ajoittain satojen asiakirjojen systemaattinen järjestely ja seulominen kävivät puuduttavaksi. Asiakaspalvelu, tiedon haut ja muut pienemmät projektit onneksi rytmittivät työpäiviä sopivasti ja pelastivat pahimman taantumisen kourista.

Haluan antaa vielä vaatimatonta harjoittelijatason tunnustusta Ossin ja Kallen erinomaisesta ohjauksesta ja esimiestyöstä sekä Matin kirjastopuolen toimintaan johdattelusta. Pekkaa, Kaisaa, Henriikkaa, Jonnaa, Piaa, Riittaa, Jounia, Merjaa, Vesaa, Teemua ja Akselia unohtamatta, kiitän lämpimästi kuluneesta kolmesta kuukaudesta ja kaikesta avusta!

Loppuun tyylikkäästi latinaa:

Quidquid latine sit, altum videtur!

Samuli Kraneis

Liikuntatieteen aalloilla

Sisäilmassa ei ollut liian kosteuden tuntua, kun Alvar Aallon funktionalismia hengittävä Jyväskylän yliopiston liikunnan rakennus otti jälleen suojiinsa Liikuntatieteen päivät. Tapahtuma on merkittävin kotimainen tieteenalan päiden yhteentörmäys, joten Urheilumuseon allekirjoittanut tutkija osallistui päiviin liikuntakulttuurin tilaa tarkkaillen.

Melko ennalta arvattavien avauspuheenvuorojen kliimaksina Kiinan delegaatio pääsi tervehtimään terävästi suomalaisia kollegoitaan. Itäisen, mutta kovasti länsimaistuvan, liikuntakulttuurin sanansaattajana professori Dong Zhan iloitsi Suomen ja Kiinan välisen talviurheiluyhteistyön tiivistymistä Pekingin 2022 olympiakisoihin liittyen. Suomellehan tämä yhteistyö on merkittävää monessa mielessä, sillä Kiinassa on kysyntää niin liikuntapaikkarakentamisen osaamiselle kuin valmentajillekin. Jos ei kotimaassa ole rahaa valmentajien palkkaamiseen, niin Kiinasta sitä kyllä löytyy. Ostavatkohan kohta muutaman köyhyysrajalla elelevän nuoren suomalaisen talviurheilijankin? Paitsi eihän Kiina mikään Turkki ole.

Itse kongressipäivät koostuivat sekä pidemmistä lektioista että lyhyistä tutkimusesittelyistä. Vaikka aiheiden kirjo oli mitä monipuolisin, pystyi suomalaisen, ja pohjoismaisen, liikuntatieteellisen tutkimuksen megatrendit piirtämään esiin. Kuumimmassa ytimessä ovat tällä hetkellä ikääntyvien liikunta sekä ympäristön ja liikunnan suhde. Tämäpä roima yllätys näinä ilmastonmuutoksen ja ikääntyvien länsimaisten kansakuntien aikoina.

Liikumme vähän, mutta miksi

Liikuntagerontologian professori Sarianna Sipilä piiskasi puheenvuorossaan opetusministeriön liikuntatutkimuksen suunta-asiakirjaa. Tämä herätti kolmesataapäisen yleisön joukossa heti kärkeen pientä kuohuntaa, joka jatkui seuraaviin päiviin ja aina liikuntasosiologian professori Hannu Itkosen ja Valtion liikuntaneuvoston pääsihteeri Minna Paajasen päätösluentoihin saakka. Uusi suunta-asiakirja onkin juuri valmisteilla. Siitä on mahdollisuus tehdä huomattavasti parempi ja, erityisesti, vähemmän biotieteitä sortava, jos se entinenkään niitä sorsi.

Sarianna Sipilä liikuntatieteen tutkimuksen kimpussa.

Minna Paajanen esittelee valtion näkökulmia.

Sipilä kiteytti katsauksessaan, että liikuntatieteellinen tutkimus on määrältään muiden tieteiden joukossa kapeahko sektori, mutta laadultaan varsin korkea eri indekseillä vertailtuna. Yleistavoitteena tutkimuksessa voisi hiljalleen olla siirtyminen ”liikkumattomuuden” seurauksista ilmiön syihin. Kärjistetysti, tiedämme jo varsin hyvin, millaiset seuraukset liian runsaalla istumisella on (se tappaa...), mutta emme tiedä miksi ihminen ei motivoidu nousemaan ylös riittävän usein. Ihmisen sisäisen liikuntapalon puuttuessa myös yhteiskunnalta ovat liikuttava keppi ja houkuttava porkkana enemmän tai vähemmän kateissa.

Opetusministeriön ylijohtaja Esko Ranton sormi heristi tutkijoita parempaan viestintään. Tutkimushankkeet ovat hyvätasoisia, mutta ”hankkeiden viestintäsuunnitelmat ovat vaatimattomia”, jyrähti entinen Kustannus Oy Demarin toimitusjohtaja. Tieteelliset tulokset eivät tahdo saavuttaa ihmisiä riittävän laajasti. Toisessa yhteydessä yksi tilaisuudessa palkittu tutkija puolustautuikin, että määräaikaiselle projektitutkijalle ainoa ansioluetteloon merkittävä asia on kansainvälinen vertaisarvioitu julkaisu, eikä silloin ole aikaa tehdä juuri muuta viestintää. Että helppoa se on varmalta työpaikalta muutakin kuin vertaisarvioituja julkaisuja vääntää.

Oulu on autoilukaupunki, jossa pyöräillään paljon

Liikahdetaanpa sitten enemmän kongressin ydinsisältöihin keskittyneeseen puoleen. Ympäristö ja sen vaikutus ihmisten liikkumiseen oli keskiössä monissa tutkimushankkeissa. Esimerkiksi kaavoituksen, ja lopulta rakentamisen, vaikutukset ihmisten arkiliikunnan mahdollisuuksiin on yhteiskunnan ja yksilön kannalta äärimmäisen tärkeä seikka.

Kovin vaikeaa on iäkkään liikkua kotoaan rollaattorin avulla, jos on paljon kynnyksiä ja hankalia tienylityksiä lähikauppaan. Tämä on erittäin tärkeää, sillä jo vähäinen viikoittainen kävely ylläpitää iäkkään ihmisen kävelykykyä. Professori Taina Rantanen kiteytti tylysti tutkimuksiensa ydinviestin:

”laaja elinpiiri ei takaa hyvää elämänlaatua, mutta pieni elinpiiri takaa huonon.” 

On karua, mutta nykypolitiikalla totta, että esimerkiksi kotihoidon lisääminen ei lisää ihmisten elämänlaatua, sillä elinpiirit pienenevät toimintakykyyn nähden huonosti sopivissa kodeissa ja lähiympäristöissä.

Eikä pyöräilymääräkään merkittävästi lisäänny, jos kaavoituksessa ei huomioida sujuvaa liikkumista kyseisellä kulkimella. Lohdullista oli kuulla tutkija Mikko Kärmeniemen näkemys, että liikenneministeriössä asia on jo huomioitu, ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kehitys pyöräilyn hyväksi on ollut positiivinen.

Mielenkiintoinen työkalu kaavoituksen parantamiseen on niin sanottu pehmoGIS, jossa pyritään saamaan uudenlaista näkökulmaa ja tietoa esimerkiksi täydennysrakentamisen todellisista vaikutuksista ihmisten arkeen tutkimalla yksilöllisesti elinympäristön koettua laatua. Alueella asuvalle yksilölle elinympäristö tuntuu aika erilaiselta kuin kaavoittajalle.

Kokonaan toinen teema on ympäristönmuutoksen aiheuttamat haasteet sekä arkiliikunnalle että kilpaurheilulle. Tutkijatohtori Mikko Simulan luennolla perehdyttiin esimerkiksi vakaiden talviolosuhteiden harvinaistumiseen ja sen johdannaisena muuttuvaan liikuntakulttuuriin. Mitä sitten, jos lähinnä hiihtämisestä kiinnostunut kuntoilija menettää viimeisenkin hiihtomahdollisuutensa? Korvautuuko harrastaminen toisella liikuntamuodolla vai passivoituuko ihminen?

Football is medicine

Varttuneemman väestön liikuntakyky oli todellakin kantava teema läpi seminaarin. Yksi merkittävä projekti asian tiimoilta on ollut ehkä pian Suomeenkin laajeneva ”Football fitness” -hanke, jossa on tutkittu pallopelien, erityisesti jalkapallon, soveltuvuutta ikäihmisten liikkumiseen.

Tanskalaisprofessori Peter Krustrup esitteli, kuinka matalan kynnyksen liikuntamuoto on tuottanut erinomaisia tuloksia esimerkiksi luiden tiheyden parantumiseen ja lihasvoimatasojen kehittymiseen eläkeikäisillä. Oleellista kahdesti viikossa tapahtuvassa rennossa pelaamisessa on muokatut säännöt, pelikentän sopivan pieni koko, loukkaantumisten välttäminen ja tapahtumien säännöllisyys. Kansanterveydelle ja -taloudelle esimerkiksi eläkeikäisten luunmurtumien vähentymisellä on todella merkittävät vaikutukset.

Ei ole vaikea arvata, minkä lajin valmentajanakin Peter Krustrup toimii.

On tietysti tiedetty jo pitkään, kaiken tutkimustiedon kasaantuessa, että liikunta on lääke. Mutta ehkä vielä tärkeämpää on muistaa, että liikunta ei ole vain lääke, vaan se on myös monilta vammoilta ja sairauksilta ennaltaehkäisevä elämäntapa. Pienikin liikuntamäärä voi riittää elämänlaadun parantumiseen.

Kokonaisuudessaan Liikuntatieteen päivät olivat tutkijoille oma piristävä vitamiiniannoksensa. Liikuntatiede voi selvästi varsin hyvin, mutta kyllä Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellistä tiedekuntaa voisivat muut yliopistot haastaa yhä enemmän hankkeillaan. Se toisi mukavasti lisää virettä liikuntatieteeseenkin, sillä suuri osa liikuntakulttuurista on kilpailua.

Kalle Rantala