Kauan eivät kerenneet laineet liplattaa Rio de Janeiron poukamissa, kun suomalainen huippu-urheilu kerittiin kirota jo alimpaan kastiin. Päätöntä rahantuhlausta ja mitätöntä menestystä -kombinaatio oli sosiaalisen median kärki, jota myös mediatalot jaksoivat paukuttaa julkaisuissaan.
Miten sitten Suomella oikeastaan meni 28. nykyaikaisissa kesäkisoissa, jotka ensimmäistä kertaa käytiin Etelä-Amerikan mantereella? Tällä kertaa kaivelen Suomen menestystä muutamalta eri näkökannalta.
Joukkueen koko
Riossa kilpaili kaikkiaan reilut 11 000 urheilijaa edustaen 206 eri olympiakomiteaa. (Kilpailijoiden määrä vaihtelee eri lähteiden mukaan 11 300 – 11 400 paikkeilla). Kansallisten olympiakomiteoiden ohella kilpaili pakolaisia ja Kuwaitin edustajia kansainvälisen olympiakomitean lipun alla.
Suomen joukkueen koko oli 56 urheilijaa, kun kaikkien joukkueiden keskiarvokoko oli 54 (vaihteluväli 554 USA – 1 Tuvalu). Kuitenkin Suomen joukkue oli kaikista joukkueista 54. suurin, joukkueiden koon mediaani oli nimittäin 11,5.
Joukkueen koolla on merkitystä, sillä suurin osa urheilijoista tulee kilpailuihin karsintojen kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä suurempi joukkue on, sitä enemmän joukkueessa on väistämättä potentiaalisia mitaleihin yltäviä urheilijoita, koska myös joukkueen sisällä urheilijoiden taso vaihtelee.
Tämän osoittaa myös suurimpien joukkueiden mitalimäärät. Kymmenestä suurimmasta joukkueesta kahdeksan oli kymmenen eniten mitaleita voittaneiden joukkueiden joukossa. Ainoastaan Kanada (mitalien määrässä 20.) ja Brasilia (13.) epäonnistuivat tällä mittarilla.
Samalla mittarilla myös Suomi kuului epäonnistujien joukkoon. Keskikokoisella joukkueellaan Suomi sijoittui yhdellä pronssillaan mitalitilastossa jaetulle 78. sijalle. 54. sijalle olisi riittänyt yksi mitali, mutta värin olisi pitänyt olla kultainen. Marginaalit ovat pieniä.
Suhde väkilukuun
Monesti maiden menestysmahdollisuuksia vertaillaan väkilukuun, sillä oletetaan, että suurempi väkimäärä tarkoittaa suoraan sitä, että maassa on enemmän urheilun harrastajia, ja siitä johtuen myös olympiaurheilijoita. Tämä on tietysti naiivi lähestymistapa, sillä eri kulttuureissa olympiaurheilun merkitys vaihtelee suuresti. Näistä ehkä selkein esimerkki on Intia, joka väkiluvultaan valtavana maana ei satsaa olympiaurheiluun käytännössä ollenkaan. Menestys on ollut myös senkaltainen. No jos nyt kuitenkin ajatellaan, että mitaleita pitäisi tulla jossain suhteessa väkilukuun, niin miten Suomi sitten pärjää tällaisessa rankinglistassa?
Suomen yhdellä pronssimitalilla sijoitutaan maiden välisessä vertailussa sijalle 55. Eli väkilukuun suhteutettuna Suomi menestyi hieman paremmin, kuin puhtaasti mitalivertailussa. Historiallisesti tämä on kuitenkin kaikkien aikojen pohjanoteeraus. Listan kärjessä paistattelevat Grenada (106 825 asukasta / mitali), Bahama (194 009) ja Jamaika (247 812). Suomen kannalta listauksesta tekee mielenkiintoisen se, että sijoilta 4-7 löytyvät Uusi-Seelanti, Tanska, Kroatia sekä Slovenia. Nämä maat ovat juuri niitä, joita Suomen huippu-urheilun muuttajat ovat seuranneet tarkalla silmällä huippu-urheilun uutta toimintatapaa kehitellessään. Kisojen suurin menestyjä, Yhdysvallat, löytyy muuten tässä vertailussa sijalta 43, heti paljon parjatun Venäjän perästä. Molemmat saivat yhden mitalin reilua 2,5 miljoonaa asukasta kohti.
Väestöön suhteutettuna Suomi on ollut jopa paras maa useita kertoja, esimerkiksi Los Angelesin kisoissa 1932. Berliinissä 1936 Suomi oli toiseksi paras tällä mittarilla, kun vielä paremmin pärjäsi Viro. Vielä kotikisoissa 1952 Suomi sai kärkisijan tällä mittarilla. Tämän jälkeen Suomi pysytteli parhaimmiston tuntumassa aina vuoteen 1984 saakka. 1980-luvun loppupuolelta alkaen menestys on heikentynyt selvästi.
 |
| Suomi kesäolympiakisoissa 1908-2016 erilaisin mittarein. |
Suhde bruttokansantuotteeseen
Toinen yleinen näkemys on se, että taloudelliset satsaukset johtavat automaattiseen huippu-urheilumenestykseen. Tämä on tietysti ongelmallinen näkemys, sillä eri lajeihin tarvittavat panokset ovat erilaisia – juoksuharjoittelu on varmasti halvempaa kuin koskimelonta tai ratapyöräily. Tästä johtuen voi sanoa, että taloudelliset panokset mahdollistavat menestykseen johtavan valmentautumisen tietyissä lajeissa. Monissa lajeissa taloudellinen satsaus on varsin pieni tekijä.
Katsotaanpas miten bruttokansantuote tuottaa menestystä, eli kuinka paljon suhteellista mitalimenestystä saa rahalla. Tällä kertaa laskurissa on käytetty painotettuja mitaleja (kullan arvo 4, hopean 2 ja pronssin 1), jolloin kärkisijojen arvo on voimakkaampi. Suhteellisesti parasta tulosta tekee jälleen Grenada, jota seuraavat Jamaika ja Kenia. Pohjois-Korea on peräti kahdeksas seitsemällä mitalillaan, vaikkakin tiedot Pohjois-Korean bruttokansantuotteesta taitavat maailmanpankillakin olla hatarat.
Euroopan maista Kroatia on paras (14.) ja Unkari (19.). Muista Suomeen vertautuvista maista Uusi-Seelanti on 20. ja Tanska 33. Taloudellisista suurmaista Venäjä on 35., Iso-Britannia 36. ja Yhdysvallat 64. Mistä se Suomi sitten löytyy? sijalta 83, jolloin tässä vertailussa taakse jäävät vain Arabiemiirikunnat, Itävalta ja Intia. Sekä tietysti ne yli sata maata, jotka eivät voittaneet yhtään mitalia.
Suomelle kisat olivat tälläkin mittarilla heikoimmat siltä ajalta, kun maailmanpankki on tilastoinut riittävän luotettavia tietoja bruttokansantuotteesta. Vuodesta 1960 vuoteen 1984 Suomi roikkui kärkijoukossa. Mitaleita tuli runsaasti suhteessa bruttokansantuotteeseen. 1980-luvun loppupuolelta alkoi romahdus, joka on jatkunut käytännössä Rion kisoihin saakka. Romahdusta vauhditti osin se, että Suomen bruttokansantuote tuplaantui 1984-88 kisojen välillä. Voimakas talouskasvu ei parantanut Suomen menestystä olympiakisoissa, vaikka oletus on, että talouskasvun aikana myös huippu-urheiluun ja sen olosuhteisiin valuu lisää resursseja, ja näin on myös tapahtunut. Rerussien lisäämisen ja urheilumenestyksen yhteys ei kulje käsi kädessä. Oleellisempaa on, miten resursseja käytetään ja kohdistuvatko ne oikeisiin paikkoihin.
Huippu-urheilun tila
Kokonaisuudessaan olympiaurheilu on edelleen rajallisen kinkeripiirin kiinnostuksen kohde, vaikka se meillä kellon ympäri jatkuvine tv-lähetyksineen vaikuttaa valtavalta. Näyttää siltä, että olympiaurheilu on globaalia, kun edustajia on kaikkialta, mutta todellisuudessa olympiaurheilun merkitys esimerkiksi Afrikan mantereella ja valtaosassa Aasiaa on edelleen laajemmin tarkastellen mitätöntä.
Tämän havainnollistaa helposti seuraava kuva, jossa pallot kuvaavat urheilijoiden määrää kisoissa maata kohti. Suuret, monilajiset joukkueet tulevat Euroopasta ja muutamasta suurmaasta. Toisaalta olympiaurheilun mittasuhteet ovat oikeasti valtavat. Harva muu asia kerää yhteen näin kirjavaa joukkoa ihmisiä yhteisen asian eteen, ja todella harvaa muuta tapahtumaa uutisoidaan näin laajasti ympäri maailman.
 |
| Rion olympiakisojen 2016 osallistujien jakauma. Lähde: http://www.yellowfinbi.com |
Historiallisesti Suomi on luisunut hiljalleen etenkin menestyksellä mitattuna yhä pienemmäksi olympiamaaksi. Siihen vaikuttaneet asiat ovat niin moniulotteisia, ettei kannata lähteä syyttelemään yhteiskunnan muutosta tai riittämätöntä huippu-urheilun resursointia yksinään.
Vaikuttavia asioita on myös Suomen rajojen ulkopuolella. Kisoihin osallistuvien maiden määrä on noussut vasta 2000-luvulla kattamaan koko maailman. Käytännössä Suomen menestyksen suurin romahdus kesäkisoissa tapahtui 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, juuri samaan aikaan kuin osallistujamäärä nousi voimakkaasti, ja erityisesti mitaleita voittaneiden maiden määrä kääntyi voimakkaampaa kasvuun. Kilpailu on oikeasti sekä levinnyt, lisääntynyt, että tasoltaan koventunut. Monissa maissa on käsitetty urheilussa menestymisen mahdollisuudet reittinä taloudellisesti parempaan elämään tai jopa koulutukseen esimerkiksi Yhdysvaltain yliopistojen stipendiohjelmien kautta. Tämä selittää monien köyhien maiden suhteellisen hyvän menestyksen pienillä joukkueilla.
Yhä suurempi joukko urheilijoita tavoittelee motivoituneena menestystä ja saa tietoa harjoittelutavoista, vaikka youtuben välityksellä. Samalla kiinnostus eri urheilumuotoja kohtaan on muuttunut Suomessa ikäluokasta toiseen, puhumattakaan kiinnostuksesta koko liikuntaan ja urheiluun. Tällä hetkellä on kiistämätöntä, että joukkuelajit ovat ajaneet perinteisistä yksilölajeista ohitse. Moni intohimolla urheiluun suhtautuvista nuorista on mennyt palloilulajien piiriin, mikä näkyy myös menestyksessä. Esimerkiksi lentopallo-, koripallo-, jääkiekkomaajoukkueet pelaavat kovemmalla kansainvälisellä tasolla kuin kenties koskaan. Salibandy vetää valtavasti nuoria puoleensa, vaikka lajissa ei edes kilpailla olympialaisissa, puhumattakaan tiettyjen alueiden pesäpallokulttuurista. Näiden urheilijoiden joukossa on ominaisuuksiltaan niitä urheilijoita, jotka voisivat olla esimerkiksi miesten 10 000 metrin juoksussa niitä 28 minuutin alittajia tai naisten hiihdon arvokisavoittajia. Jos vain kavereiden kanssa olisivat sen tien valinneet.
Vaikka Suomen kesäolympiaurheilulla menee tilastollisesti heikommin kuin koskaan, on silti täysin mahdollista, että käänne tapahtuu jo seuraaviin olympialaisiin mennessä. Urheilulle fiksusti kaikkensa antava nuori kehittyy neljässä vuodessa käsittämättömän paljon, järjestelmästä huolimatta tai järjestelmän avulla. Toisaalta on tärkeä muistaa, että liikuntakulttuuria on olympiaurheilun ulkopuolella, ja sitä on paljon. On todennäköistä, että jos suomalainen liikuntakulttuuri voi hyvin, myös laajempi olympiamenestys seuraa perässä, ja pitkään kestävällä tavalla. Seuraamme mielenkiinnolla!
Kalle Rantala
Twitter @Rankalle
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa suomalaisen huippu-urheilun historiasta
Päälähteet: medalspercapita & olympic.org
