Urheilua elävissä kuvissa

Urheilumediasta puhuttaessa unohtuu usein, että valkokankaalla näkyneet uutiskatsaukset, valistusfilmit ja kokoillan elokuvat ovat muovanneet käsityksiä urheilusta ja ruumiillisuudesta. 2010-luvulla ajattelua muokkaa lisäksi se, että elävää kuvaa voi tuottaa lähes kuka tahansa.

Elävät kuvat loihtivat jo 1900-luvun alussa katsojien silmien eteen kuvia ulkomaisista urheilukilpailuista. Ensimmäiset elokuvat Tukholman olympiakisoista ehtivät Helsinkiin jo kilpailuiden aikana. Loppuvuoden 1912 kaikkialla Suomessa esitettiin koosteita kisoista. Filmejä päätyi kiertävien elokuvanesittäjien mukana jopa maaseudulle.

Luonteeltaan dokumentaarisen elokuvan merkitys oli urheilussakin suuri television aikakauteen asti. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto teki maailmansotien välillä elokuvilla urheilupropagandaa, kuten tuolloin vielä saattoi ujostelematta sanoa. Myös lajiliitot tilasivat omia elokuviaan, joita kuvasi muun muassa Suomi-Filmi. Pesäpallon esittelyfilmin (1933) käsikirjoittamiseen osallistui myös pelin kehittänyt Lauri Pihkala. Voimisteluliiton 1930-luvun alussa teettämä elokuva herätti kiinnostusta Suomen lisäksi ainakin Norjassa ja Japanissa. Filmissä hyödynnettiin lähikuvia ja hidastustekniikkaa.

Urheilu on taipunut melko heikosti toimiviksi kokoillan elokuviksi niin Suomessa kuin maailmalla. Urheilun sankaritarinoiden ainekset ovat riittäneet harvoin kunnon leffan tarpeiksi. Tunnetuin Suomessa ennen toista maailmansotaa tehty urheiluaiheinen filmatisointi perustuu Urho Karhumäen Berliinissä 1936 kirjallisuuden kultamitalin voittaneeseen ”Avoveteen”-romaaniin. Samanniminen elokuva valmistui syksyllä 1939 seuraavan vuoden Helsingin olympiakisoja ennakoiden. Avoveteen on nähty lukuisia kertoja televisiossa. Komeimman katsojamäärän elokuva saavutti tammikuussa 1981, kun sen näki liki kaksi miljoonaa suomalaista.

Sotavuosina mielialaa pitivät yllä osaltaan reipashenkiset uutiskatsaukset, joissa esiintyi reippaita urheilijoita. Urheilu soveltui hyvin hienovaraisen vaikuttamisen välineeksi. Urheilijat kertoivat kansan elinvoimasta ja viestittivät, että sodan keskelläkin yhteiskunnan pyörät pyörivät.

Sotien jälkeen elokuvat tyydyttivät jälleenrakennusvuosien viihdenälkää. Filmit rakensivat osaltaan viihdetaiteilija ja olympiasankari Tapio Rautavaaran julkisuuskuvaa. Näyttelijänä Rautavaara ei ollut omimmalla kentällään, mutta jäykähköt roolisuoritukset tukivat hänestä muotoutunutta kuvaa rehtinä suomalaisena miehenä. 

Elokuvat ovat muokanneet vahvasti ihmisten käsityksiä ruumiillisuudesta. 1930-luvun lopulla käsityksiin vaikuttivat voimallisesti kansallissosialistiseen estetiikkaan pohjautuvat Leni Riefenstahlin Berliinin kisoista kertovat elokuvat Olympia I – Kansojen juhla ja Olympia II – Kauneuden juhla (1938). Ohjaaja sai innostuneen vastaanoton Helsingissä, kun hän vieraili elokuviensa Suomen ensi-illassa. Riefenstahl yhdisti olympiakisat kerronnassaan sekä natsien rotuideologiaan että antiikin tarustoon.

Erik von Frenckell ja Risto Orko olisivat halunneet Riefenstahlin Helsingin 1952 kisojen olympiafilmin ohjaajaksi. Ohjaaja kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, ettei yltäisi Berliinin saavutuksensa tasolle. Riefenstahlin kiistatta vaikuttavat Berliini-työt olivat ohjelmistossa Helsingin olympiaviikkojen aikana, eikä asiaa paheksuttu elokuvien natsiyhteyksistä huolimatta.

Kokoillan elokuvat ovat vaikuttaneet jopa enemmän ihmisten käsityksiin ruumiillisuudesta kuin dokumentaariset tuotokset. Sylvester Stallonen tähdittämät Rocky-elokuvat (I–VI, 1976–2006) luovat karskin ja romantisoidun kuva miehisestä nyrkkeilymaailmasta. James Bond-elokuvat voi nähdä myös elitistisen extreme-urheilun varhaisena ylistyslauluna. Ja millä muilla kuin lihaksilla Arnold Schwarzenegger murtautui filmitähdeksi? Olipa karateleffoista mitä mieltä hyvänsä, niin ne ovat vaikuttaneet käsityksiin itämaisista kamppailulajeista ja jopa ajatuksiin Aasiasta.

Internet on muuttanut urheiluaiheisten elokuvien medialuonnetta. Elävien kuvien perinne on yhdistynyt uuteen sosiaaliseen mediaan. Lumilautailuun ja skeittaukseen kuuluu erottamana osana suoritusten videointi ja kuvallisten kokemusten jakaminen esimerkiksi Youtubessa.

Internet antaa mahdollisuuden myös omaehtoiseen televisiotoimintaan. Urheilutapahtuman lähettäminen pienistäkin lajeista kiinnostuneille kohdeyleisölle onnistuu pienin kustannuksin. Asiaan uppoutuneet voivat myös kommentoida näkemäänsä ja tuottaa omia sisältöjään. Laajoja yleisöjä tavoitteleva televisio ei ole vielä täysin kuollut, mutta ainakin kuvakerronnan harvainvalta on kadonnut.

Jouko Kokkonen

Televisio ja jalkapallo - näin ne sovitettiin yhteen 60- ja 70-luvuilla

Vanhempani hankkivat television kotiimme Helsingin Hämeentielle juuri ennen Rooman olympiakisoja 1960. Kuuluimme siis niiden noin 100 000 muun kotitalouden piiriin, joilla tuohon aikaan oli televisio. Viisivuotiaana ei mielikuvia kuitenkaan muistiin juuri tarttunut. Tai yksi kylläkin. Raivostuin pikkupojan kiihkeydellä kun Eeles Landström pudotti seiväshypyssä riman kolme kertaa. Tai ainakin näin minulle on kerrottu.

Eeles Landström saavutti Roomassa 1960 pronssimitalin, ainoan yleisurheilumitalimme.  Ainoasta kultamitalististamme Eugen Ekmanista sen sijaan ei ole jäänyt tuolta ajalta minkäänlaista mielikuvaa. Kai hänenkin suorituksensa TV-lähetyksessä kuitenkin näytettiin. Yleisurheilussa mitalit olivat paljon tärkeämpiä ja arvokkaampia kuin voimistelussa, ainakin pikkupojan mielestä.

Intohimoni  jalkapalloilua kohtaan heräsi toden teolla vuonna 1968. Suosikkiseuraksi valikoitui Manchester United, joka voitti Euroopan Cupin finaalissa Benfican 4-1. Tosin minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että ottelu olisi näytetty Suomen televisiossa. Ennen finaalia olin kuitenkin lukenut lehdestä Unitedin joukkueen traagisesta lento-onnettomuudesta Münchenin kentällä vain kymmenen vuotta aikaisemmin. Kyseessä oli joukkue, jolla oli mahtava tarina.

Olin varma, että lehti josta artikkelin luin, olisi ollut Veikkaaja. Selatessani nyt Veikkaajan vuosikertaa vuodelta 1968 ei mainittua artikkelia kuitenkaan löytynyt. Sarjavoittajien Euroopan Cupin finaalista löytyi pelkästään lopputulos. Veikkaajan 4.6.1968 ilmestyneen numeron olivat lähes täysin vallanneet kotimaiset jalkapallosarjat, edellisen viikon julkkisjuorut ja naisten muoti.

Veikkaajakin uudistui sitten 1971 Veikkaus–Lotto -lehdeksi, jonka kannessa komeilivat Englannin I divisioonan joukkueiden värikuvat ja sisäsivuilla esimerkiksi kirjeenvaihtaja Eric Battyn asiantuntevat artikkelit.

Vaikka Veikkaajan ilmestymispäivä oli yleensä maanantai, sai sen lehtipisteistä aikaisintaan tiistaina. Englannin viikonloppupelien kokoonpanoja sai siis odotella kolmisen päivää. Aina ne kuitenkin lehdestä löytyivät. Syventävää tietoa englantilaisesta jalkapallosta etsittiin sitten esimerkiksi  Shoot -lehdestä. Englantilaisen jalkapalloilun raamattuna pidettävä Rothmans Football Yearbook ilmestyi ensimmäisen kerran kaudeksi 1970-71. Sen ostamiseen nuorukaisilla oli kuitenkin harvoin varaa.

1960- ja 1970 -lukujen vaihteesta  lähtien  lauantai-iltapäivien kohokohta oli TV 2:n Englannin ensimmäisen divisioonan ottelu. Valioliigan alku oli vielä hamassa tulevaisuudessa ja televisionkin  lähetykset yleensä mustavalkoisia. Väritelevision aika koitti kotonani vasta 1972, joten Virénin ensimmäiset kultamitalijuoksut  onneksi näin sitten väreissä.

En tarkalleen muista kuka otteluita 1960-luvun viimeisenä vuotena selosti, mutta 1970 -luvun alkupuolelta  lähtien selostajana oli varmasti Aulis Virtanen. Näin jälkikäteen ajateltuna Virtasen selostukset olivat todellista taidetta. Otteluista ei etukäteen tiedetty juuri mitään ja esitettävä ottelu saattoi vielä viime hetkillä vaihtua. Ottelun alussa Virtanen keskittyikin kertomaan katsojille miten mustavalkoisessa lähetyksessä toisen joukkueen tummansinisen paidan erottaa toisen tummanpunaisesta. Ei tietenkään mitenkään. Kun vielä kummankin joukkueen housut olivat valkoiset, oli joukkueiden peliasujen ainoa ero pelisukissa. Toisen joukkueen sukissa oli raidat, toisen ei. 

Jos näytettävä ottelu oli vaihtunut juuri ennen lähetyksen alkua, olisi jopa joukkueiden selvittäminen ollut vaikeaa. Ainakin kerran Aulis Virtanen joutui toteamaan selostaneensa koko ensimmäisen puoliajan joukkueet väärinpäin. Ottelun lopputulos meni siis kuitenkin sitten oikein. Vaikeassa selostustilanteessa kuului katsojille hyvin tulitikun raapaisu ja Virtasen ensimmäiset henkisavut. En tarkalleen tiedä mistä Aulis Virtanen joukkueiden kokoonpanot kaivoi esille. Hänen asiantuntemuksensa  oli joka tapauksessa  melkoinen.

Äitini isä oli innokas vakioveikkaaja, ja 1970-luvulla täytimme kupongin yleensä yhdessä. Vuosittain ilmestyneessä Veikkaajan käsikirjassa annettiin jopa ohjeita joukkueiden ääntämisasusta.  Aasnäl, Bläkböön, Tschelsii  ja Livöpuul tulivat tälläkin tavalla tutuiksi. Minulla ei ole muistikuvaa kuitenkaan siitä miten esimerkiksi Middlesbrough ehdotettiin äännettäväksi.

Pekka Honkanen