Vuonna 2016 Suomessa oli 84 täysimittaista jalkapallohallia ja 331 kolmannen sukupolven tekonurmikenttää. 2005 jalkapallonurmia oli 22, vuonna 1999 ei yhtäkään. Pelkästään näiden lukujen pohjalta voi tehdä kaksi johtopäätöstä. 1) Tekonurmesta on lyhyessä ajassa tullut se alusta, jolla suomalainen jalkapalloilija iästä ja sukupuolesta riippumatta viettää suurimman osan siitä ajasta, jonka hän käyttää jalkapallon pelaamiseen ja harjoitteluun. 2) Suomalainen jalkapalloilija ei ole kenttien suhteen enää luonnonolosuhteiden armoilla. Tänä päivänä monelle alasarjapelaajallekin talviharjoittelu hyvissä olosuhteissa on arkipäivää.
Kun jalkapallon ympärivuotiseen harjoitteluun alettiin
panostaa 1960-luvulla, nykyisiä olosuhteita olisi tuskin visionäärisinkään
valmentaja osannut kuvitella. Tässä tekstissä hypätään talvisen lajiharjoittelun
varhaisiin vuosiin – fokuksena Suomen jalkapallomaajoukkueen talvileirit
Eerikkilän Urheiluopistossa ja ne alustat, jotka jalkapalloilijoille tulivat
leireillä tutuksi. Teksti liittyy meneillään olevaan kirjahankkeeseen
Eerikkilän historiasta, jonka tuotokset julkaistaan painettuna historiakirjana opiston
täyttäessä 70 vuotta syksyllä 2019.
Lumella
Päävalmentaja Olavi ”Ola” Laaksosen päätös tuoda Suomen
jalkapallomaajoukkue Eerikkilään helmikuussa 1966 herätti kummastusta yhdessä
jos toisessakin jalkapallon pelaajassa, johtajassa ja seuraajassa. Tammelassa,
noin 100 kilometriä Helsingistä luoteeseen sijaitseva Eerikkilä oli toiminut
urheiluopistona vuodesta 1949 lähtien ja profiloitunut Palloliiton leiri- ja
koulutuspaikkana. Pelaajaleirit oli kuitenkin tähän saakka järjestetty poikkeuksetta
kesäisin. Syy oli yksinkertainen: opistolla ei vielä ollut maapohjahallia, eikä luminen ulkokenttä ollut riittävä houkutin pitkälle matkalle.
Kiffenin ulkoharjoitukset Solvallan Urheiluopistolla pääsiäisenä 1956. |
Ola ei antanut hallin puutteen häiritä. ”Mielessäni takoi,
että miksi emme käytä Eerikkilää, kun meillä on tällainen hieno opisto. Mutta
samalla jouduin miettimään pääni puhki mitä opistolla voidaan tehdä
talvipakkasilla”, Laaksonen muisteli jälkeenpäin. Pohdinnan lopputuloksena oli
leiriohjelma, joka tuskin inspiroi kovinkaan montaa silloista
maajoukkue-ehdokasta. Luvassa oli hiihtoa, hankijuoksua ja voimaharjoittelua.
Eerikkilän Urheiluopiston luminen päärakennus 1960-luvulla. |
Laaksosen tavoitteena oli parantaa maajoukkueen kahta
perinteistä ongelmakohtaa: pelaajien kestävyyttä ja kurinalaisuutta. Leirille
saapuneet maajoukkuemiehet saivat käsiinsä puusukset ja kaksi vaihtoehtoa: 10
kilometriä tai 30 kilometriä. Joukkueen kovimmat hiihtäjät selvittivät pidemmänkin
matkan ongelmitta, osalle lyhempikin tuotti ongelmia. Lumijuoksua varten reittejä
ei tarvittu. ”Halmeen Masku kysyi, että mistä rata alkaa? Hyppäsin
päärakennuksen kupeella kainaloitani myöten hankeen ja vastasin: tästä se
alkaa!”. Leiriohjelman täydensi voimaharjoittelu, joka voitiin muusta
ohjelmasta poiketen suorittaa sisätiloissa. Eerikkilään oli kaksi vuotta
aiemmin valmistunut voimailusali, jonka laitteet ja varustelu olivat aikansa
mittapuulla huippuluokkaa.
Fysiikan parantamisen lisäksi päävalmentaja mittasi hiihtoleireillä
pelaajien motivaatiota. Ne pelaajat, joiden fysiikka ja pääkoppa kestivät
talvisen rääkin, olivat myös niitä, joiden nimet löytyivät ensimmäisinä maaotteluiden
kokoonpanolistoilta. Heihin lukeutui muun muassa kovaotteinen libero Timo
”Tilli” Kautonen.
Hiekalla
Joulukuussa 1967 Eerikkilään valmistui vuosien odotuksen
jälkeen maapohjahalli. Hallin myötä Laaksonen pudotti hankijuoksun ohjelmasta
pois ja toi tilalle lajinomaisempaa harjoittelua sisätiloissa. Maajoukkue oli
tähän saakka käyttänyt halliharjoituksiin lähinnä 1952 valmistunutta Otaniemen
maapohjahallia, Suomen ensimmäistä laatuaan.
Nykynäkökulmasta Eerikkilän maapohjahalli näyttäytyy melko
primitiiviseltä. Halli oli alkujaan suunniteltu 30 x 50 metrin mittaiseksi,
mutta toteutuneessa hallissa kentän mitat olivat vain 30 X 30 metriä.
Pinta-alaa sillä oli siis noin kuudesosan verran täysimittaisesta kentästä. Ajatuksena
oli ollut, että hallin pituutta laajennettaisiin 50 metriin mahdollisimman pian
ensimmäisen rakennusvaiheen jälkeen. Lopulta laajennusta saatiin odottaa 15
vuotta. Kentän pintana oli hiekka, joka Laaksosen mukaan oli aluksi yhtä
upottavaa kuin hiekkalaatikossa. Päävalmentajan aloitteesta hiekan paikalle
ajettiin sepelituhkaa, joka teki pohjasta hieman pitävämmän. Käytännössä
pienessä hallissa voitiin harjoitella erikoistilanteita, potku- ja puskutekniikkaa
ja rajatusti joukkueen liikkumista pelitilanteissa.
Sahanpurulla
Laaksosen kolmas talvinen innovaatio nähtiin Eerikkilän
vanhimmalla, vuonna 1950 valmistuneella pallokentällä, helmi- ja maaliskuussa
1971. Päävalmentajan aloitteesta pallokenttä muutettiin neljää
leiriviikonloppua varten talvikentäksi, joka oli päällystetty jäädytetyllä
sahanpurulla. Talvikentällä voitiin harjoitella joukkueen pelitaktiikkaa, mikä
ei pienessä hallissa onnistunut. Lisäksi voitiin pelata harjoitusotteluita. Laaksonen
kutsui maajoukkueen vastustajiksi HJK:n, TPS:n, HIFK:n ja Kuusysin. Pelaajat
varustivat itsensä nastoitetuilla kengillä saadakseen pitoa liukkaalla
kentällä. ”Se aika on ohi, jolloin kestävyyttä ja taitoa ajettiin läpi
maajoukkueen puitteissa. Nyt lähdemme joukkuekokonaisuudesta ja erikoistumme
pelkästään pelaamiseen”, kommentoi päävalmentaja Helsingin Sanomissa. Laaksosen
lisäksi kokeilun taustalla oli Palloliiton teknillinen komitea, joka oli
kiinnostunut erilaisten kestopäällysteiden soveltuvuudesta talvisiin
ulkoharjoituksiin.
Laaksonen pelaajineen piti talvileirien antia hyvänä, vaikka
tuloksissa oli ollut toivomisen varaa – muun muassa HJK ja TPS olivat
kirjauttaneet maajoukkueesta voitot nimiinsä. Jalkapallokautta oli tavalla tai
toisella pidennettävä, ja kilpailulliset ottelut kevättalvella olivat siihen
omiaan. Maajoukkue pelasi neljällä alkuvuoden leirillään yhteensä ennen
kuulumattomat 16 ottelua. Pelaajista huomiota herätti erityisesti verkkoja tiuhaan
venyttänyt 24-vuotias hyökkääjä Tommy Lindholm. Saman vuoden syksyllä Lindholm
siirtyi ammattilaiseksi turkkilaisen suurseuran Beşiktaşin riveihin.
Liiton teknillinen komitea totesi kesällä kokeilun olleen
onnistunut ja päätti jatkaa sitä laajennettuna ja kontrolloidumpana. Lopulta
sahanpurukenttä jäi kuitenkin ainakin Eerikkilässä kertaluontoiseksi
kokeiluksi, pelaajien kannalta onneksi. Joustamaton ja liukas purukenttä oli
taklaustilanteissa suorastaan vaarallinen. Useampikin pelaaja kärsi
talvileireillä loukkaantumisista, jotka osaltaan johtuivat siitä, että armoa
tuntematon päävalmentaja lietsoi pelaajiaan kovaan taklauspeliin
puolustuspäässä.
Tekonurmella
1970-luvun puolivälissä sahanpurua ei tarvinnut enää
miettiä. Tekonurmien aika oli ovella. Kun rahoitus Eerikkilän maapohjahallin
laajennukselle viimein järjestyi 1980-luvun taitteessa, oli selvää, että kenttä
päällystettäisiin samalla alustalla kuin samaan aikaan valmistuneessa Lahden
suurhallissa – siirrettävällä Astroturf -tekonurmella. Pelaajien kannalta nurmimatto
ei ollut juuri sahanpurua turvallisempi. Vasta 2000-luvulla yleistyneissä
kolmannen sukupolven nurmissa loukkaantumisriskiä on saatu pienemmäksi ja
pallon käyttäytyminen nurmikenttään lähes verrattavaksi. Eerikkilässä uusi aika
koitti 2005, kun kolmannen sukupolven tekonurmet vaihdettiin sekä vanhalle
pallokentälle että vuonna 1998 valmistuneeseen täysimittaiseen jalkapallohalliin.
1960-luvun talvileirit olivat osa Olavi Laaksosen ”kovana
linjana” tunnettua valmentajafilosofiaa, jonka ytimessä oli ympärivuotinen harjoittelu.
Harjoittelun määrän lisäksi Laaksonen ja Palloliiton koulutuspäällikkö Olavi
Haaskivi pyrkivät parantamaan sen laatua. Harjoittelun vaikutuksia pelaajien
fysiikkaan alettiin mitata ja testata, ja valmennusta pyrittiin viemään
tieteelliselle pohjalle. Tässä suhteessa Olavit olivat edelläkävijöitä. Uudet menetelmät näkyivät ainakin jonkin aikaa myös
tulostaululla. 1960-luvun puolivälissä Suomi voitti (epäviralliset) Pohjoismaiden
mestaruudet 1964 ja 1966 ja saavutti yksittäisiä huipputuloksia MM-karsinnoissa
kuten kotivoitot Puolasta ja Espanjasta 1965 ja 1969.
Jalkapallovalmennuksen uudistajat: Olavi Laaksonen (yllä) ja Olavi Haaskivi. |
Jouni Lavikainen
Eerikkilän 70-vuotishistoria julkaistaan opiston viettäessä
70-vuotisjuhliaan lokakuussa 2019.
Eerikkilän Urheiluopiston arkisto. Urheilumuseon arkisto.
Palloliiton toimintakertomus 2016.
Helsingin Sanomat.
Kanerva, Juha: Toreilta tekonurmille. Rakas Jalkapallo. Teos, 2007.
Tuomi, Raimo: Eerikkilän urheiluopisto 1949–1999. Palloilu-Säätiö, 1999.