Itse näyttelyprojektista...

Näyttely Sähkeestä someen – suomalainen urheilumedia (11.6.–6.10.2013) on ollut avoinna nyt kuukauden. 14.6.2013 tuli tänne blogiin postausta kuvien muodossa siitä, millaista näyttelyn rakennusprojekti oli. Tuttuun tapaan oli rätit, sahat, pensselit ja muu vastaava perusvälineistö ahkerassa käytössä koko rakennusviikon ajan. Viikossa edellinen näyttely purettiin ja uusi näyttely oli valmis avajaisia varten. Niin simppeliäkö se oli? Ei, se ei ollut ihan niin simppeliä! Itse asiassa aihetta urheilumedia maisteltiin, haisteltiin ja pureskeltiin yli puolen vuoden ajan eri näkökulmista.

Loppuvuodesta 2012 näyttelytiimi kokoontui ensimmäistä kertaa yhteen palaverissa, jossa ajatus urheilumediasta tulevan näyttelyn teemana esiteltiin. Tuntui ihan käyttökelpoiselle teemalle! Kaikki me jotenkin pääsemme (tai joudumme) sitä kuluttamaan. Ensimmäisenä alkoi päässä vilistä Antero Mertarannan hehkutukset ja Hesarin B-liite urheiluosioineen. Mutta se mielikuva olikin sitten aika pintapuolinen raapaisu siihen, mitä lopullisessa näyttelyssä on tuotu esille.

Itsestään selvää oli, että aiheet tulisivat jakautumaan melko laajalle, sekä ajallisesti että käsitteellisesti. Kun suomalaisesta urheilumediasta aletaan puhua, pitää mennä 1800-luvun loppuvuosikymmeniin. Mennään oikeastaan vuoteen 1868 ja Karl Göösin Voimistelun harjoitus-oppi-kirjaan. (Sitä voi muuten ihailla digitaalisesti täällä ). Siitä sitten pian aloitettiinkin jo ruotsinkielisen Sporten-lehden (1881–1895) julkaisu ja suomenkielinen Urheilulehti alkoi ilmestyä 1898. (Sportenia ja Urheilulehteä voi selailla digitaalisesti täällä ). Noin sata vuotta sitten siirryttiin jo aika pikaisten urheiluraporttien ajalle, kun sähkeet alkoivat kulkea Suomeen ja kisauutisia voitiinkin laittaa uutiskaappeihin koko kansan nähtäville. Pitkällä silti oltiin vielä tämän päivän sähköisen uutismaailman tietotulvasta.

Kun urheilumediasta puhutaan, puhutaan tekstin ohella tietysti myös äänestä ja kuvasta. Niitä piti saada näyttelyyn esille. Valokuva-arkistomme yli 300 000 valokuvan joukosta löytyi käyttökelpoista tavaraa, mutta filmi- ja äänitemateriaali eivät kuulu varsinaisesti kokoelmiemme ytimeen. Niinpä päädyimme kääntymään KAVA:n (Kansallinen audiovisuaalisen arkisto) sekä Ylen puoleen ja nyt näyttelyssä voi katsoa mm. Finlandia-katsauksia, Olympiaradiota 1952 ja Urheiluruudun historiaa. Jukeboxista voi kuunnella klassikkoselostajien näytteitä tai kuunnella Antero Mertarannan tähdittämän Ihanaa leijonat, ihanaa-kappaleen! Näytteitä metsästettiin varsin ahkerasti, jonka jälkeen niitä katseltiin/kuunneltiin ja valikoitiin. Onneksi oikeanlainen kokonaisuus saatiin kasaan. Samalla avautui urheilumediakentän laajuus itse kullekin.

Esineistön kanssa jouduimme osittain lainahommiin. Esineistön asettaminen näytteille oli ehdottoman tärkeää, mutta koska aivan kaikki aineistoista ei edes kuulu Urheilumuseon kokoelmapoliittiseen linjaan, käännyimme muiden (erikois)museoiden puoleen. Niinpä esimerkiksi Tekniikan museosta haettiin vanha radio ja tv. Jääkiekkomuseosta saatiin lainaan Timo Jutilan legendaarinen oranssi Hockey Night-takki. Tässä näkyy museoiden välinen hyvä yhteistyö! Myös yksityishenkilöiltä päädyttiin lainaamaan, koska 1950-luvun mikrofonia ei tuntunut löytyvät juuri mistään. Onneksi eräällä näyttelytiimiläisellä herätyskellot soivat ja hän sanoi tietävänsä henkilön, joka keräilee vanhoja mikrofoneja. Ja kas, pian näyttely saikin toivotun lisän!

Eri urheilutoimittajia haluttiin nostaa esille näyttelyssä, koska ilman heidän ääniään, moni urheilutapahtuma olisi jäänyt kokemuksena vajaaksi. Koska aikaskaala oli laaja, valittiin joukkoon mukaan myös alkuaikojen merkkihenkilöitä, kuten Ivar Wilskman ja Lauri ”Tahko” Pihkala. Sanomattakin on selvää, ettei kenelläkään näyttelytiimiläisistä ollut henkilökohtaista kokemusta kyseisten herrojen aktiivivuosista. Heidän merkitys suomalaisen urheilumedian alkuhetkille nähtiin kuitenkin niin merkittävänä, että heidät lisättiin joukkoon. Luonnollisesti toimittajien esittelyihin pääsivät klassikot, kuten mm. Martti Jukola, Pekka Tiilikainen ja uusimmista Antero Mertaranta. Kovaa leikkuria jouduttiin käyttämään henkilövalintojen kohdalla kun ihan kaikkia toimittajia ei voitu nostaa esille. Parit ”höh”-tokaisut tuli sanottua ja kuultua valintoja tehdessä. Näyttelyssä on uutena ominaisuutena tuotu esille QR-koodeja, joiden takaa jokainen voi itse omilla mobiililaitteillaan löytää videoita tms. Piilotimme sinne esimerkiksi Voitto Liukkosen Torino 2006 olympiacurlingselostuksen. Joidenkin mielestä Liukkosen ääni on legendaarinen, tai ainakin rauhoittava.

Jokainen näyttelytiimiläisistä työskenteli oman aiheensa parissa. Ajatuksia vaihdettiin toki usein palavereissa ja kommentteja jaettiin valmiiden näyttelytekstien pohjalta. Tuntui siltä, että jokainen sai oman mielenkiintonsa mukaan aihealueensa ja näin asiat kulkivat luonnollisesti eteenpäin – aikataulussakin, mikä auttaa aina itse projektia! Tulipa siinä samalla tutustuttua uusiin asioihin ja henkilöihin, mikä on aina antoisaa. Onnistunut näyttelyprojekti siis kaikkiaan!

--

Sellainen juttu tähän loppuun, että Sähkeestä someen – suomalainen urheilumedia -näyttely on avoinna yleisölle 6.10.2013 asti. Jo ennen näyttelyn loppumista tämä blogi tulee muuttamaan ilmettään ja nimeään. Vielä kuitenkin noin kuukausi jatketaan samalla linjalla urheilumediateemoin.

Riikka Aminoff

Sinivalkoisin – ja kaikenvärisin – silmin

Kansainväliset suurkilpailut ovat saavuttaneet Suomessa suurta mediahuomiota Tukholman vuoden olympiakisoista lähtien. Kisoissa paikalla olleet suomalaistoimittajat välittivät uutisia ja tunnelmia kansallisesti värittyneestä näkökulmasta. Heistä lähes kaikki kokivat suomalaisuuden lujittamisen suorastaan velvollisuudekseen toimia. Työväenlehdille raportoinut journalisti yritti kuitenkin varoa kansallista paatosta.

Peruskaava on edelleen sama, vaikka mitalijuhlien määrä on pudonnut murto-osaan Tukholman ajoista. Urheilutoimittajat nostavat esiin suomalaisurheilijoiden tekemiset. Niiden pohjalta on tehty ja tehdään yhä tulkintoja suomalaisuudesta. Menestys on osoitus kollektiivisesta kyvykkyydestä, menestymättömyys kertoo sisuttomuudesta.

Urheilun tulkitseminen kansallisesta näkökulmasta ei ole suomalainen ominaispiirre. Urheilua on seurattu ja seurataan yhä pääasiassa kansallisesta näkökulmasta. Median katse tarkentuu havainnoimaan ”omia” urheilijoita. Voitot ja tappiot tarjoavat yhä 2010-luvulla aineksia pohdintoihin kansakunnan tilasta. 

Urheilutapahtumat tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden ”meidän” ja muiden vertailuun. Tarkastelu ei ole jäänyt vain urheilukykyjen arviointiin, vaan kohteena ovat olleet myös eri maiden edustajien ominaisuudet. Median välittämät tulkinnat urheilijoista vaikuttivat erityisen voimakkaasti aikana, jolloin ihmiset eivät matkustelleet eivätkä olleet tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.

 

Helsingin kisojen aikaan ja vielä myöhemmin selostajat saattoivat ilmeisen vilpittömästi ihmetellä ”neekereiden” nopeutta ja kimmoisuutta. Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen pakinoi Mexicon olympiakisojen jälkeen 1968 Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Liimatainen pikajuoksija Wilma Rudolphista: ”Tämä olemukseltaan viehättävä ja juoksussaan ylivoimainen neekeriurheilija otettiin Yhdysvalloissa vastaan kansallissankarina, kun hän palasi Rooman olympiakisoista.” Kekkonen huomauttaa, että Rudolph muuttui monille antisankariksi, kun hän otti julkisesti kantaa rotuerottelua vastaan. Presidentti puolusti voimakkaasti Mexicossa rotusortoa vastaan protestoineita mustia urheilijoita, joita suomalaiset ”urheilukynäilijätkin” olivat arvostelleet.

Lukijat, kuuntelijat ja katsojat ovat vuosikymmenien mittaan saaneet kuulla myös tulkintoja itäblokin urheilijoiden konemaisuudesta, jenkkien sisäsyntyisestä kyvystä venyä kilpailuissa ja etelämaalaisten kuumasta temperamentista. Oma lukunsa on median suhde ruotsalaisurheilijoihin.

Kansallinen tarkastelu johtaa usein urheilun tuottaman kansainvälisen näkyvyyden yliarviointiin. Esimerkiksi kesäolympiakisoissa kilpaillaan 2010-luvulla runsaasta 900 mitalista, eikä kaikkien urheilumuotojen menestyjille kerry julkisuutta kotimaan lisäksi juuri muualta. Kansainvälisyysharhan kansallinen ennätys saavutettiin Suomessa toukokuussa 1995 juhlittaessa jääkiekon MM-kultaa. Maailmanlaajuisesti pieni tapaus kasvoi Suomessa megamittoihin.

Kansakuntalähtöisen näkökulman ovat 1980-luvulta lähtien haastaneet seuratuimmat ammattiurheilumuodot. Varsinkin jalkapallon suurseuroilla on kannattajia ympäri maailman. Rajat ylittävää kannattajuutta helpotti ensin tv-tarjonnan monipuolistuminen ja uutta vauhtia sille antoivat Internet sekä lentomatkojen halventuminen.

Sinivalkoisen katseen sammuminen ei ole kuitenkaan näköpiirissä. Rajat ylittävä urheilun seuraaminen on osa Suomen kansainvälistymistä, joka muokkaa, mutta ei hävitä kansakuntapohjaista ajattelua.

Jouko Kokkonen