Rööri Björn – parkettien väriläiskä

Joskus vielä kirjoitetaan suomalaiskoripallon historia. Toivottavasti yksi luku omistetaan suurille persoonille. Mitään Dettmannilta, Möttölältä, Kallu Tuomiselta ja kumppaneilta pois ottamatta, Reino Björn on ylitse muiden.

Johtaja Reino Björn promokuvassa.

Helsingissä vuonna 1932 syntyneen koripalloilijan pelaajaura kesti edustussarjatasolla vuodet 1954–71. Huoltajana eli valmentajana hän toimi useissa joukkueissa nuorten, naisten ja miesten sarjoissa 1960-70-luvuilla työ- ja peliuransa ohessa. Myöhemmin hän oli monessa roolissa veteraanitoiminnan innostajana ja voittamassa myös veteraanien maailmanmestaruusmitaleja Suomen väreissä. Hän saavutti pelaajana Helsingin Jyryssä ja Kisa-Tovereissa kolme SM-mitalia (1956, 1958, 1970), valmentajana mestaruuksia tuli eri sarjoista yli kymmenen sekä kaksi Suomen cupin voittoa Helsingin Kisa-Toverien ja Playboysin valmentajana. Se tilastoista.

Hillitön yrittäjä, arvokas raataja

Björn ei ollut pelaajana kaikista taitavin pallonkäsittelijä, mutta korvasi puutteensa yrittämällä sitäkin lujemmin. Jatkuva raivoisa kaikkensa antaminen teki hänestä yleisön suosikin. Björn innosti kanssapelaajiaan jatkuvalla huutamisella. Lehdistö suhtautui Björnin toilailuihin pääasiassa positiivisesti. Usein lehtien sivuilla lukikin: ”Rööri-show pyöri jälleen.” Luonnollisesti aggressiivinen pelitapa meni välillä ylitse, mikä näkyi Björnin virhetilillä. Joskus hänet jopa ajettiin ulos.

Björn (keskellä) tavoittelemassa palloa pelissä SNMKY - Jyry.

Björn lensi Jyryn väreissä. 

Periksiantamattomuus palkittiin toisinaan yli 20 pisteen peleillä. Parhaimmillaan Björnin kauden pistekeskiarvo oli 9.8. Erityisesti hän kunnostautui kuitenkin syöttäjänä, puolustajana ja vastustajan psyykkaajana. Häntä pidettiin joukkueelleen arvokkaana pelaajana. Björn valittiin myös Työväen Urheiluliiton liittojoukkueisiin pelaamaan Neuvostoliittoon, Itä-Saksaan ja Romaniaan. Lehdistön arvostuksesta kertoi erityisesti valinta lehdistön joukkueeseen vuonna 1962.

Helsingin Jyryn joukkuekuva 1950-luvulta. Björn ylärivissä toinen vasemmalta.

Björnistä kehkeytyi eräänlainen kulttihahmo yleisön ja lehdistön piirissä. Työväen Mailapojilta kyseltiin kesätauolla 60-luvun alussa, että pelaako Rööri syksyllä joukkueessa. Tähän TMP:n valmentaja Jaakko Pesonen totesi, että ”…muutoksia ei joukkueessamme tule olemaan, joten ”Rööri” pelaa, harhauttaa, riisuu paitansa ja täyttää äänellään Ruskeasuon hallin!”

Omapäinen edistäjä

Lyhyt sarjakausi ei riittänyt Björnille pelaamishimon tyydyttämiseen. Koska 1950-luvun lopulla Suomen Koripallo- ja Lentopalloliitosta ei ollut toimintaa organisoimaan, otti Björn asiat hoitaakseen. Hän järjesti Helsinkiin kaupunginosien välisen sarjan ja pelasi itse Herttoniemen joukkueessa. Sarjaan ilmoittautui 11 joukkuetta: Herttoniemi, Tapiola, Pohjois-Haaga, Eira, Pakila, Leppävaara, Munkkiniemi, Pasila, Kallio, Töölö ja Sörkka. Kahdessa lohkossa pelatun alkusarjan ja loppusarjan jälkeen mestariksi nousi Munkkiniemi. 

Torpan poikien kaupunginosasarjajoukkue. ToPo oli Helsingin Munkkiniemen seura, joka perustettiin 1932. Björn virnistelee eturivissä.

Luonnollisena osana 1950-lukua oli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton sekä Työväen Urheiluliiton väliset hankaukset, joiden pohjalta lehdissäkin mietittiin, miten suhtautua ”Röörin sarjaan”, jossa maajoukkuemiehet saivat otella yksityisen miehen sarjassa. ”Ja mikä järjestö Reino Björn on SKL:n koneistossa?” Pelaajat halusivat vain pelata liittotaustasta riippumatta.

Valmentaja vailla vertaa

Mahtava ääni, huitovat kädet, vihaiset kasvot – koko olemus kuin ärsytetyllä karhulla. Ja nimikin Björn.

Työ- ja peliuran ohella Reino Björn valmensi niin nuoria kuin aikuisten joukkueita. Hän toimi jopa välillä pelatessaan oman joukkueensa huoltajana. Björn johdatti Helsingin Työväen Uimarien naisjoukkueen mestaruudesta mestaruuteen 1960-luvulla kuudesti peräkkäin, joinain vuosina voittamalla kaikki ottelut. Björn totesi, että joukkue harjoitteli ehkä saman verran kuin muut, mutta harjoittelun laatu oli parempi – pelitilanteisiin ja taktiikkaan kiinnitettiin huomiota. Välikausilla pyrittiin harjoittelulla totuttaa nopeaan peliin. HTU:n ohella Björn toimi myös naisten maajoukkuevalmentajana vuosina 1960–62.

HTU:n naiset hallitsivat suomalaista koripalloa 1960-luvulla Björnin valmennuksessa.

Mestaruuksia kertyi myös nuorten valmentajana.

Tulisieluiseksi valmentajaksi kuvattu Björn oli aktiivinen osallistuja valmennuskoulutuksissa ja osasi puhua medialle otsikoita innoittavaan tyyliin. ”Joukkueen taktiikka on valittava sen heikoimman, etten sanoisi tyhmimmän jäsenen mukaan”, Björn kiteytti vuoden 1970 MM-kisojen valmennusseminaarin opit. Helsingin Kisa-Toverien kanssa Björn otti tuntumaa myös koripallon Euroopan cupiin 1970-luvun vaihteessa.

HKT:n pelaajia ohjeistamassa.

Rattopojat rynnistivät

Björn siirtyi valmentamaan vastaperustettua espoolaista Playboysia vuonna 1971. Käytännössä taustalla oli Haukilahden Kisassa vaikuttaneita liikemiehiä, vetäjänään Mikko Marttinen. Ajatuksena oli laajentaa koripallojoukkueen kannattajakuntaa irti maantieteellisestä riippuvuudesta, luoda koripallosta oikea ilmiö ja samalla mainostaa yhteistyökumppaneita. Björnin valintaa valmentajaksi tällaiseen seuraan auttoi varmasti valmennustaitojen ohella hänen maineensa.

Playboysien tiedotelehti 1971.

Playboys

Playboysien tie oli menestyksekäs, mutta myös kohuja herättänyt. Playboy-kondomien, Urkki- ja Hymy-lehtien sekä Form-tupakan mainostaminen sytyttivät monenlaisia mielipiteitä. Myöskään strippauksen SM-kisojen järjestämistä ei laskettu urheiluaatteen suurimmaksi merkkipaaluksi. Erikoisin Playboys-kohu syntyi Mallorcan matkasta, joka toi joukkueelle puolen vuoden kansainvälisen pelikiellon käyttäytymishäiriöiden vuoksi. Osa pelaajista totesi hotellin epäjärjestyksen johtuneen kylläkin Manchester Unitedin pelaajista.

Playboys voitti miesten Suomen cupin vuosina 1973–75 sekä Suomen mestaruuden 1974 ja 1976. Taustalla oli toki espoolaista menestyvää koripallokulttuuria, voittihan Honka mestaruuden viidesti peräkkäin vuosina 1968–1972, joten aivan tyhjän päälle uutta toimintatapaa ei levitetty.

Työväen Mailapojat - Playboys ottelu 1970-luvulla.

Lehtileike Playboysin mestaruudesta.

Mielenkiintoista kaudessa 1973 oli se, että yhdysvaltalaiset pelaajat alkoivat ilmestyä suomalaisille kentille. Ylipäätään 1970-luku oli aikakausi jolloin koripallo astui Suomessa maalaiskuntien ja kaupunginosajoukkueiden lajista kohti kaupallista kilpaurheilua. Pelaajia alettiin rekrytoida ja ostaa uudella innolla. Harjoittelu vietiin uudelle tasolle valmennusosaamisen kehittyessä monien muiden lajien mukaisesti. Laji kaupallistui vauhdilla ja Björnin tapaiset väriläiskät vahvistivat lajin laajentumista. Vaikka Playboysista kehkeytyi jopa vihatuin ”ostojoukkue”, oli peiliin katsomista monella muullakin seuralla. Kärkiseurat jakoivat ruskeita kirjekuoria ja muita etuisuuksia kilvan pelaajilleen.

Urheilu-uran ohella Reino Björn teki menestyksekkäästi myös sitä ”oikeaa” työtä. Hän oli Suomen suurimman rintaliivimerkin Figuran johtavia myyjiä Etelä-Suomen alueella, joidenkin lehtijuttujen mukaan jopa tittelillä toimitusjohtaja.

Tämän jutun päätöskuva kiteyttäköön veikeän koripallohahmon Reino Björnin.

Kalle Rantala


Lähteet:

Basket.fi, tilastot.

Urheilumuseon arkisto, Reino Björnin arkisto, lehtileikekokoelma, painotuotteet ja valokuvat.

IS Veikkaaja, 22.4.2008, ”Rattopoikien Retki”, Terho Vuorinen.

Yle - elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/08/koripallon-1950-luku-oli-pantterien-valtakautta

”Rakas Ilmo” - Ilmo Lounasheimon monipuolinen henkilöarkisto

Sidotun kirjan päädyssä on teksti: ”Muistoja elämäni taipaleelta” ja kannessa nimi Ilmo Lounasheimo. Kun tätä laajaa lehtileike- ja asiakirjakokoelmaa selaillee, tajuaa nopeasti, että kädessä on yksi aarre viime kesänä kuolleen Ilmo Lounasheimon elämään ja samalla nyrkkeilyhistoriaan.

Kokoelma alkaa koskettavasti Ilmo Lounasheimon isän ”Rakas Ilmo” kirjeellä poikansa konfirmaatiopäivänä.  Seuraavaksi silmiin pistää Turun kaupungin huoneenvuokralautakunnalta saatu asunnonsaantihakemus 1950-luvun alusta. Lounasheimon nyrkkeilyaiheisia kirjoituksia otsikolla Kehän Viereltä on runsaasti lehtileikkeinä.

”Tuomarien yhteismies” todetaan Helsingin olympiakisojen junalähettäjä Lounasheimon henkilöllisyyskortissa; siis luonnollisesti kyseessä oli nyrkkeilytuomarien avustaminen. Sidoksessa on lukuisia kutsuja nyrkkeilykilpailuihin. Vuonna 1956 Lounasheimoa pyydettiin DDR:n nyrkkeilyjoukkueen vierailuun liittyvään cocktailtilaisuuteen ja urheilufilmin esitykseen.  Samoihin aikoihin Lounasheimo alkoi olla tv:stä tuttu esitellessään nyrkkeilytietämystään TES-television tietokilpailussa. Hyvä esiintyminen toi radio- ja televisiotyötä urheilutoimituksissa.

Sidoksessa olevat asiakirjat osoittavat ainakin sen, mitä niiden tallettaja itse piti tärkeänä. Yksi tällainen Lounasheimolle tärkeä asiakirja oli puolustusvoimien vuoden 1960 ilmoitus ylennyksestä luutnantiksi. Ensimmäinen sidos kattaa vuodet 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuun. Toinen vastaavanlainen Muistoja elämäni taipaleelta kokoelma on täyttynyt Lounasheimoa koskevista lehtileikeistä ja asiakirjoista jo 1960-luvun muutamana hektisenä vuotena. Erillinen, hieno kokonaisuus on vuoden 1964 Tokion olympiakisoista.

Lisäksi Lounasheimo kirjoitti 2000-luvulle saakka elämänsä tapahtumia ja seuraamiensa urheilulajien tuloksia muistiin kalentereihin ja Valtion Rautateiden muistivihkoihin. Kirjoitusten määrä ja sisältö häkellyttää.  Tätä aineistoa täydentää laaja kirjeenvaihtokokoelma 1950-luvulta 2000-luvulle.

Arvokkaita ovat 1950- ja 1960-luvun ammattinyrkkeilyiltojen ohjelmalehtisistä kootut sidokset, jotka kattavat myös Ruotsin ja Tanskan tapahtumat.

Nyrkkeilyn lisäksi Lounasheimo laittoi ylös urheilutoimittajan työn käytännön rutiineja. Muistiinpanoista selviää radion urheilusunnuntain ohjelmaan liittyviä tietoja: ketkä olivat paikalla ja mitä kukin päivän mittaan teki. 1980-luvulta tallella on Lounasheimon asiakirjoja kaapelitelevisiotoiminnan alkuvaiheesta.

Lounasheimon asiakirjat saatiin Suomen Urheilumuseon arkistoon lähiomaisten yhteydenoton ansiosta. Asiakirjojen lisäksi he lahjoittivat meille runsaasti valokuvia ja nyrkkeilyaiheisia kirjoja.  Lounasheimon henkilöarkisto on erinomainen esimerkki siitä, millaisia henkilökohtaisia asiakirjoja tällainen kokoelma parhaimmillaan sisältää.

Ossi Viita

Kansallisaarre myynnissä ennätyshintaan

Lontoolainen Graham Budd Auction on saanut toukokuun 18. päivä järjestettävään huutokauppaansa myyntiin todellisen harvinaisuuden: Helsingin olympiakisojen 1952 hopeasoihdun. Huutokauppaluettelossa olevista kuvista päätellen soihtu on alkuperäinen Kultakeskuksen vuonna 1952 valmistama soihtu. Miten kansallisaarteeksemme luokiteltava esine on päätynyt keräilymarkkinoille?

Graham Buddilla myynnissä oleva hopeasoihtu ja sen polttoainepurkki. Kuvakaappaus verkossa olevasta Graham Buddin huutokauppaluettelosta.

Helsingin olympiakisojen soihtuviestiä varten valmistettiin 22 soihtua, joista 15 oli hopeisia ja seitsemän messinkisiä. Kisojen jälkeen järjestelytoimikunta valmistutti vielä yhden hopeasoihdun. Määrä on historiallisen pieni. Esimerkiksi Lontoon olympiakisoja 2012 varten soihtuja tehtiin 8000 kappaletta ja Sotšin talviolympiakisoissa 2014 soihtuviestiin tarvittiin jo ennätykselliset 15 000 soihtua.

Urheilumuseo toteutti vuonna 2012 tutkimushankkeen, jossa selvitettiin Helsingin olympiakisojen soihtuviestin vaiheet sekä viestiä varten valmistettujen soihtujen historiaa ja nykyistä olinpaikkaa. Niin pitkälle kuin ne olivat selvitettävissä. Hopeasta valmistetuista viidestätoista soihdusta nimittäin peräti viisi jäi ennen kisoja järjestetyn soihtuviestin reitin varrelle. Neljä soihtua katosi jo viestin alkutaipaleilla Kreikassa ja yksi varastettiin Kokkolassa viestin viimeisinä päivinä. Tutkimuksen tulokset on julkaistu Terttu Mämmelän kirjoittamassa teoksessa "Tuli Olympiasta". Kannattaa tutustua!

Urheilumuseon kokoelmissa oleva hopeasoihtu on yksi kolmesta tunnetusta ns. isoreikäisestä soihdusta. Niissä maljaosan yläreunassa olevia reikiä suurennettiin kesken viestin, jotta soihtu ei sammuisi niin herkästi.

Museon kokoelmista löytyy myös käyttämätön polttoainepurkki.

Helsingin kisojen soihdut ovat nykyään himoittuja keräilyharvinaisuuksia. Huutokauppoihin niitä ilmestyy silloin tällöin; onhan aitoja, alkuperäisiä soihtuja "vapailla markkinoilla" ainakin nuo viestin aikana kadonneet viisi kappaletta. Vuonna 2011 pariisilaisessa huutokaupassa myytiin hopeasoihtu ennätykselliseen lähes 350 000 euron hintaan. Graham Budd ei ole asettanut Lontoossa myytävälle soihdulle kiinteää pohjahintaa, vaan hintahaarukan 300 000–400 000 puntaa (korkeimmillaan lähes 700 000 euroa!). Tulossa on uusi olympiakeräilykohteiden hintaennätys. Korkeaa hintaa perustellaan huutokauppaluettelossa muun muassa sillä, että mukana on soihdun alkuperäinen polttoainepurkki.

Tuo soihdun arvoa nostava polttoainepurkki sekä soihdun silmiinpistävän huono kunto viittaavat siihen, että huutokauppaan on päätynyt yksi soihtuviestin aikana kadonneista soihduista. Olympiakisojen järjestelytoimikunta nimittäin puhdistutti ja huollatti kaikki hopeasoihdut, jotka se luovutti kisojen jälkeen tarkoin valitsemilleen tahoille. Hopeasoihdun saivat muiden muassa Kansainvälinen olympiakomitea, Kreikan olympiakomitea ja Urheilumuseo. Messinkiset soihdut luovutettiin soihtuviestin järjestelyihin osallistuneille ja ne ovat nykyisin yksityiskokoelmissa Suomessa. Tuskin arvokkaana lahjana annetun, puhdistetun soihdun sisälle olisi jätetty käytettyä polttoainepurkkia.

Ehkäpä Lontoossa myynnissä olevan soihdun tarina liittyy tapahtumiin Kreikan Olympiassa vuonna 2012. Saimme pari vuotta sitten kuulla, että Olympiassa sijaitsevasta museosta on kadonnut yksi Helsingin hopeasoihduista. Yle uutisoi tapauksesta tämän vuoden helmikuussa otsikolla "Vaiettu varkaus? Helsingin olympiasoihtu katosi museosta". Olympiassa oli ollut aikaisemmin esillä kaksi Helsingin soihtua, toinen museossa ja toinen Olympia-akatemian kirjastossa. Molemmilla paikoilla on vahva yhteys Kreikan olympiakomiteaan, joka oli virallisesti saanut yhden soihdun Helsingin kisojen järjestelytoimikunnalta. Varkaiden mukana lähti museossa ollut soihtu. Kreikan olympiakomitean lehdistöpäällikkö totesi Ylelle, ettei soihtua oltu luetteloitu museon kokoelmiin, mutta "tämä soihtu – jos se siis todella oli olemassa – katosi, emmekä tiedä tarkkaan milloin". Soihtu on todistettavasti ollut olemassa: Urheilumuseolla on molemmista Olympiassa olleista soihduista valokuvia vuodelta 2007.

Lopuksi tarkennus siihen, mitä tarkoitin aiemmin mainitsemallani määritteellä "aitoja, alkuperäisiä soihtuja". Esimerkiksi olympic-selection.com -verkkokaupassa on myynnissä Helsingin olympiasoihtu. Aito se tosin ei ole, niin sivustollakin myönnetään. Soihtua markkinoidaan sanoin "faithful replica". Soihtu on myyntitekstin mukaan valmistettu tarkasti alkuperäisen soihdun mukaan. Jopa leimoja myöten: "The five engraved stamps on the metal segments are also true to original". Sivustoa ylläpitävä kreikkalainen keräilijä pyytää soihtuväärennöksestä 12 000 euroa, mutta huomauttaa, että soihdun asialliseen käsittelyyn tarvittavat puuvillahanskat eivät sisälly hintaan.

Kaisa Laitinen