National Football Museum muutti vuonna 2012 Prestonista nykyiseen
sijaintipaikkaansa, kymmenen vuotta aiemmin rakennettuun museo- ja
näyttelykeskus Urbikseen. Avaamisensa jälkeen jalkapallomuseo on ylittänyt
reilusti kaikki kävijätavoitteensa – miljoonan kävijän raja paukkui aiemmin
tänä vuonna. Paraatipaikalla jatkuvan ihmisvilinän keskellä sijaitseva rakennus
antaa hyvät edellytykset kävijöiden houkuttelemiseen, mutta itsestään selvää
menestys ei ole. Urbis sai ensimmäisinä vuosinaan maineen rahaa syövänä
”valkoisena norsuna”, kun siellä tuolloin ollut museo jäi reilusti 200 000
kävijän vuosittaisesta tavoitteestaan.
National Football Museum kuvattuna ulkopuolelta. Museo
sijaitsee Manchesterin ydinkeskustassa lähellä Victoria -juna-asemaa. |
Urbis on erikoisin museorakennus, jonka olen koskaan nähnyt, eivätkä sen sisäosatkaan viittaa heti museoon. Kun astuin sisään, näin ensimmäisenä pahvisen karikatyyrin moottoriturpana tunnetusta Robbie Savagesta,
jonka suuhun lapsi oli parhaillaan potkimassa palloa. Pohjakerroksessa huomio kiinnittyy
pahvi-Savagen lisäksi porrasmaisesti nouseviin näyttelykerroksiin sekä paljon
liikkuvia ja interaktiivisia elementtejä sisältävään englantilaisen jalkapallon
Hall of Fameen. Onpa siellä myös mahdollisuus pelata vastikään julkaistua
PES2015-jalkapallopeliä ja kuvauttaa itsensä nostamassa kopiota Englannin
FA-cupin voittopokaalista. Kuten myöhemmin näyttelyssä huomasin, ensivaikutelma
ei johda harhaan. Interaktiivisuus ja toiminnallisuus korostuvat museon
kaikissa osissa.
Suurin osa Urbiksesta on käytetty muuhun kuin museon
perusnäyttelyyn, joka on esillä kahdessa ensimmäisessä kerroksessa. Kolmas
kerros on varattu vaihtuville näyttelyille; käyntini aikana se oli näyttelyn
vaihtumisen vuoksi suljettu. Neljännessä kerroksessa järjestetään koululaisten
työpajoja ja erikoistilaisuuksia perheen pienimmille. Vierailuni aikana siellä
piti majaa Lapland FC:n manageri, joulupukki. Ystävällinen näyttelytiimin jäsen
lähes työnsi minut hissiin pukkia tapaamaan, vaikka totesikin, että
”lapsillehan se oikeastaan on tarkoitettu”. Viides ja kuudes kerros eivät ole
avoimia yleisölle, sillä niitä varataan kokous- ja juhlatilaisuuksiin, joista
isoimpia järjestetään myös pohjakerroksessa. Museonjohtaja Mooren mukaan gaalat
ovat merkittävä tulonlähde, ja ne tuovat museoon säännöllisesti englantilaisen
jalkapallon tunnetuimpia kasvoja. Esimerkiksi äskettäin pidettyihin
manageriyhdistyksen iltajuhliin ottivat osaa lähes kaikkien valioliigaseurojen
managerit.
Perusnäyttely on jaettu temaattisiin kokonaisuuksiin:
pelaajiin, seuroihin, kilpailuihin ja faneihin liittyvät osuudet ovat ensimmäisessä
ja tuomareihin, managereihin ja varusteisiin liittyvät toisessa kerroksessa.
Kansainvälistä aineistoa esitellään MM- ja EM-kisojen kautta, mutta pääpaino on
englantilaisessa jalkapallossa. Teemoja käsitellään esinekokoelman lisäksi
värikkäiden kuvatekstipaneelien ja monipuolisen interaktiivisen sisällön
avulla.
Esineille annetaan merkitys yleensä tarinoiden kautta.
Perinteisen vitriinin sisällä olevan paneelin lisäksi käytössä ovat laajalti
myös esinettä tai esineryhmää varten tehdyt filmipätkät, jotka esitetään vitriinin
sisällä olevassa ruudussa. Kuvaketta painamalla sain kuulla muun muassa Buryn
cup-sankaruudesta 1900-luvun alussa, kaula murtuneena FA-cupin voittaneesta
brittimaalivahdista ja piskuisen Blyth Spartansin uroteoista. Filmit ja tekstit
on pidetty lyhyinä kävijöiden mielenkiinnon säilyttämiseksi.
Kävijä saa valita itse, minkä filmin katselee.
|
Lähes jokaisen vitriinin lähistöltä löytyy
kosketusnäytöllisiä päätteitä, joiden kautta pääsee käsiksi teemoja syventävään
lisäsisältöön. Tarjolla on – vain muutaman esimerkin mainitakseni – faktaa ja
triviaa kaikista englantilaisista ammattilaisseuroista, jalkapalloilijoiden
palkkojen kehityskaaria, taktisten ryhmityksien historiaa sekä mahdollisuus
kokeilla taitojaan erotuomarina. Näyttelyssä on runsaasti myös ns. ”low tech”
-interaktiivisuutta, eli paljon väänneltävää, käänneltävää, paineltavaa ja jopa
haisteltavaa. Esittämistavat ottavat erilaisten kävijäryhmien tarpeet huomioon
varsin onnistuneesti, mutta kritiikkiä on annettava siitä, että vierailuni
aikana osa ruuduista oli epäkunnossa ja toimiviakin oli välillä hankala
käsitellä. Kevin Mooren mukaan kyse oli kuitenkin viikonlopun kävijäryntäyksen
aiheuttamasta poikkeustilanteesta. Mooren sanoihin on helppo uskoa, sillä hän
osoittautui tapaamisessamme valmiiksi myös itsekritiikkiin, silloin kun sen
paikka oli.
Museon audiovisuaalinen ilme on näyttävä ja esillepano
moderni. |
Näyttelyn sisältö heijastaa englantilaista jalkapallokulttuuria.
Seurat ja pelaajat ovat pääosassa, koska ne kiinnostavat ja koskettavat ihmisiä,
toisin kuin maajoukkue, joka Mooren mukaan herättää Englannissa tunteita vain
arvokisakesän aikana. Moore kertoi, että näyttelyssä on pyritty huomioimaan mahdollisimman
hyvin myös alemmilla sarjatasoilla pelaavia seuroja faneineen, eikä vain
menestyneimpiä jättiläisiä. Toinen valinta on ollut jalkapallon sitominen
yhteiskunnalliseen kontekstiin, mikä ei kuulemma ole ollut kaikkien
jalkapallofanien mieleen. Mooren mukaan tässä tapauksessa kävijöiden toiveita
ei kuunneltu, vaan rasismille, homofobialle, huliganismille ja
stadiononnettomuuksille varattiin omat paikkansa museossa. Naisten jalkapallo
on myös mukana, mutta ei omana kokonaisuutenaan: aineistoa ja tarinoita on
esillä eri puolilla näyttelyä. Tämäkin ratkaisu on saanut myös kielteistä
palautetta.
Näyttelyn rakenne hämmentää logiikkaa etsivän kävijän
nopeasti. Teemat on ripoteltu sekaisin ja osittain limittäin, eikä erityistä
kulkujärjestystä ole. Tämä ei välttämättä olisi muuten ongelma, mutta
nykyisellään osaa esinevitriineistä on vaikea yhdistää omaan teemansa, eivätkä
tiettyä kokonaisuutta tai esinettä etsivät löydä haluamaansa nopeasti. Esinekokoelman
helmiä – muun muassa Diego Maradonan ja Pelén MM-kisapaitoja sekä ottelupalloa
Englannin voittamasta MM-finaalista 1966 – suunnitellaankin siirrettäviksi
samaan tilaan näyttelyn alkuun. Kokonaiskuvaa sotkee myös toiminnallisten
Football Plus -huoneiden sijaitseminen eri puolilla rakennusta. Mooren mukaan
parempi ratkaisu olisi ollut sijoittaa Football Plus samaan kerrokseen ja
nimetä se selkeämmin sisältöään vastaavaksi.
Diego Maradona piti kuvassa oikealla olevaa paitaa päällään
ohjatessaan pallon kädellään Englannin maaliin MM-kisoissa 1986. Vasemmalla
Rivelinon paita MM-finaalista 1970.
|
Sinänsä Football Plus puolustaa paikkaansa museossa. Sen
seitsemässä pelipisteessä saa kokeilla taitojaan syöttelijänä, torjujana, selostajana
ja rangaistuspotkujen ampujana. Tulokset rekisteröidään, ja ne voi luonnollisesti
jakaa sosiaalisessa mediassa. Pelit ovat vähemmän yllättävästi erittäin
suosittuja ja tarjoavat maksullisina museolle myös tasaisen tulonlähteen. Parhaiten
niiden vetovoimasta kertoo se, että jopa valioliigamanagerit olivat tiettävästi
käyneet ampumassa rankkareita gaalansa aikana.
Rangaistuspotkusimulaattorissa pallo yritetään potkaista virtuaalimaalivahdin taakse. Kunkin potkun jälkeen näkee paitsi sen, tuliko maalia vai ei, myös potkun nopeuden. |
En jäänyt kaipaamaan mitään yksittäistä teemaa, ja niiden
joukosta löytyi myös yllätyksiä – puhumattakaan monesta kiinnostavasta ja
tunteisiin vetoavasta yksityiskohdasta. Naurahdin, kun katsoin Huddersfieldin
managerin Neil Warnockin haukkuvan joukkueensa tappiollisen ottelun puoliajalla;
vakavoiduin, kun tutkin huligaanin maihinnousukenkiä 1970-luvulta ja katselin,
kun Bradfordin kotistadion palaa. Esinekokoelmassa on Mooren mukaan aukkoja
joidenkin teemojen kohdalla, mikä on osaltaan sysännyt suunnittelijoita
luovempia esittämistapoja kohti. Joissakin teemoissa esineet jäävät
tietokoneruutujen varjoon, mutta tämä ei mielestäni ollut järin suuri ongelma.
Esimerkiksi taktiikka- ja tuomariosiot olisivat jääneet paljosta paitsi ilman
interaktiivista sisältöä, joka paitsi viihdytti, myös haastoi ajattelemaan.
Jalkapalloilijan fysiologisiin haasteisiin voi perehtyä interaktiivisen pöydän avulla. |
Näyttelyn ongelmista huolimatta on vaikea päästä mihinkään siitä,
että kokonaisuus on onnistunut. Sisältö vastaa pitkälti sitä, mitä ainakin itse
pidän jalkapallossa tärkeänä. Urheilun merkitys on muussakin kuin saavutuksissa
ja pokaaleissa; se on myös tarinoita, ilmiöitä ja yhteisöllisyyttä. On
muistettava sekin, että jalkapallon kaltaisessa äärimmäisen kilpaillussa lajissa
menestys suurissa kilpailuissa on ylellisyyttä, joka ei koske kaikkia – kuten
Suomessakin valitettavan hyvin tiedetään. Monen museokävijän henkilökohtaiset
muistot liittyvät huomattavasti arkisempiin asioihin, ja niiden tavoittaminen
ja aktivoiminen kuuluvat nähdäkseni jalkapallomuseon tehtäviin. Tässä National
Football Museum onnistuu.
Jouni Lavikainen