Helsingin Olympiastadionin tarina – juttusarja stadionin rakennusvaiheista

Helsingin Olympiastadion käy parhaillaan läpi suurinta muutostaan sitten stadionin rakentamisen 1930-luvulla. Stadionin peruskorjaus vuosina 2016–2019 takaa Suomelle ja Helsingille kansainväliset vaatimukset täyttävän monitoimiareenan, yhtä lailla huippu-urheilun kuin kaupunkilaisten ja vierailijoiden käyttöön.

Tuodaksemme esiin stadionin monipolvista tarinaa aloitamme Tuuletuksia-blogissa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2016 juttusarjan Olympiastadionin rakennusvaiheista. Kuvitetut asiantuntija-artikkelit havainnollistavat legendaarisen urheilupyhätön vaiheita ja tuottavat siitä uutta tietoa. Painopiste on rakenteellisissa ja teknisissä muutoksissa, mutta valokeilaan nousevat myös stadionilla järjestetyt moninaiset urheilu- ja muut tapahtumat, ovathan aiempien stadion-remonttien perusteena yleensä olleet lähestyvät urheilun suurkilpailut. Kahdeksanosaisen sarjan julkaisurytmi on kaksi tekstiä kuukaudessa. Jutuissa käytetyt valokuvat ovat Urheilumuseon valokuvakokoelmasta.

Juttusarjan avauksessa käsitellään stadion-suunnitelmien muotoutumista autonomian ajan viimeisinä vuosina ja haaveiden konkretisoitumista 1920- ja 1930-luvuilla. Tukholman olympialaisten 1912 suurmenestys sytytti kansallismielisten urheiluaktiivien mielissä haaveen paitsi omista olympialaisista, myös näyttämöstä, jolla ne voitaisiin järjestää. Vuonna 1933 Toivo Jäntin ja Yrjö Lindegrenin ehdotus "1500" voitti stadionista järjestetyn suunnittelukilpailun, ja rakennustyömaa valtasi Töölön Tivolinmäen useiksi vuosiksi. Myöhemmin joulukuussa ilmestyvä juttusarjan toinen osa käsittelee stadionin rakentamista vuosina 1934–1938.

Tähän se tulee. Syksyllä 1935 stadionin kenttä oli jo tasattu.

Vuonna 1936 Taka-Töölö oli yhtä suurta rakennustyömaata.

Pääkatsomon ja tornin muoto alkavat hahmottua marraskuussa 1936.

Valmistumisensa aikoihin 1938 stadion edusti funktionalistista tyylisuuntaa puhtaimmillaan.

Tammikuussa 2017 julkaistavissa sarjan seuraavissa osissa pureudutaan stadionin muutoksiin olympiaunelman viimein toteuduttua vuonna 1952. Suurkisojen vaatima katsomokapasiteetti varmistettiin tilapäiskatsomoilla, jotka purettiin kisojen jälkeen. Nykyisen ulkomuotonsa toimistotiloineen eteläkaarre sai 1950-luvun puolessa välissä.

Olympialaiset 1952 edellyttivät lisäkatsomoita. Stadionin yleisökapasiteettia nostettiin kisoja varten noin 70 000 katsojaan.

Stadion kuvattuna etelästä vuonna 1955.

Jos stadionin ensimmäisiä vuosikymmeniä leimasivat ulkoiset rakenteelliset muutokset, 1960-luvulta 1990-luvulle uudistustyöt painottuivat sen sisälle, kentälle ja katsomoihin. Kronologisen sarjamme viimeisissä osissa käsitelläänkin muun muassa niitä toimia, joilla urheilupyhättö on pyritty pitämään toimintakykyisenä kansainvälisten kenttästandardien kiristyessä ja teknologisen ja yhteiskunnallisen murroksen kiihtyessä. Samalla tuodaan esiin myös se, miten stadionin siipirakennuksessa 1940-luvulta lähtien sijainnut Urheilumuseo on aikojen saatossa muuttunut.

Urheilumuseota laajennettiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Kuvassa näyttelytiloja vuodelta 1964.

Stadionin juoksuradat saivat Tartan-pinnoitteen yleisurheilun EM-kisoihin 1971. Samalla ratojen määrä nousi kuudesta kahdeksaan.

Yleisurheilun MM-kisoihin 1983 valmistunut, modernilla videotekniikalla varustettu tulostaulu oli aikanaan Euroopan suurimpia.

2000-luvun alun muutoksiin lukeutuvat itäkatsomon katos ja nurmialueen laajentuminen täyttämään kansainvälisten jalkapallo-otteluiden vaatimukset.

Sarjamme päättyy nykyistä suurremonttia luotaavaan osaan keväällä 2017. Tervetuloa mukaan matkalle!

Jouni Lavikainen