Varastokertomuksia: Nouskaa pyörillenne ja kiitäkää eteenpäin!

Anni Collan (1876–1962) ei ollut minkään mittapuiden mukaan tavanomainen nainen. Hän oli monilahjakkuus, joka ei tuntenut lausetta ”en osaa”. Taiteellisesti lahjakkaana Anni aloitti kuvanveisto-opinnot 1893 Ateneumin Taideteollisessa koulussa, mutta aika nopeasti hän vaihtoi käytännöllisemmälle uralle, eli opiskeli voimistelunopettajaksi Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Työura alkoi opettajana, mutta vuonna 1919 hän siirtyi hoitamaan kouluhallituksen tyttöjen voimistelun ja terveydenhoidon tarkastajan tehtäviä aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1944.

Pelkkä työasioihin keskittyminen ei riittänyt perheettömälle Annille. Hän ahkeroi suomalaisen naisliikuntakulttuurin kehittäjänä, kansantanssi- ja leikkiperinteen tallentajana sekä suomalaisen partioliikkeen alulle saattajana. Hänen lukuisista saavutuksistaan voisi mainita muun muassa Kisakenttä-lehden perustamisen 1911, naisten urheilumerkkijärjestelmän kehittämisen 1913 sekä Urheilukirjaston perustamisen 1946.

Kuten tästä lyhyestä esittelystä voi jo päätellä, niin Anni Collan ei millään muotoa ollut arka nainen. Hyppääminen pyörän selkään oli hänelle täysin luonnollista, vaikka suurimmalle osalle suomalaisista naisista se vielä 1800-luvun lopulla oli mahdoton ajatus monestakin syystä. Pyöräilijät – olivat he sitten naisia tai miehiä – olivat kaiken kaikkiaan harvinainen näky tuon ajan Suomessa. Pyörät olivat kalliita eikä niitä pystynyt hankkimaan kuin parempi herrasväki. 

Iloinen Anni pyörän selässä vierellään ystävänsä Selma Hirn vuonna 1897.

Korkeapyöräisen pyörän korvasi vähitellen 1880-luvulta lähtien niin sanottu turvapyörä, joka oli matalampi ja sen molemmat pyörät olivat yhtä suuret. Tämä kehitys rohkaisi myös naisia pyöräilemään ja vähitellen pyöräily yleistyi myös muidenkin kuin varakkaiden keskuudessa. Sanomalehdet suorastaan kannustivat naisia pyörän selkään: Huvudstadsbladetin mukaan se oli naisille terveellisempää kuin läpi yön tanssiminen salongeissa. Kirjoittelu tuotti tulosta ja pyöräileviä naisia alkoi esiintyä katukuvassa yhä enemmän ja erään arvion mukaan Helsingissä oli 1897 satoja pyörän omistavia naisia.

Kesäkuun kolmantena päivänä 1896 suuntasi Anni Collan kahden ystävänsä, Edith Kihlgrenin ja Aina Ekqvistin, kanssa pyöräretkelle tarkoituksena matkata halki Suomen. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan he matkasivat ”eteenpäin vaan tuntemattomia kohtaloita kohti”. Asuina heillä oli turkkilaiset housut ja viileä pusero. Housut eivät olleet naisilla mikään kovin yleinen asuste, joten heidän on täytynyt herättää ansaittua huomiota varsinkin maaseudulla pyöräillessään.

Ensimmäinen pidempi pysähdyspaikka oli Nastolan pappila, jossa he lepäsivät muutamia päiviä. Nastolasta matka jatkui Taipalsaareen, mutta kesken matkan yksi pyörä ”sanoi ylös kontrahtin” ja yksi retkeläisistä joutui turvautumaan junakyytiin ja jalkaisin patikointiin. Pyörä lähetettiin Helsinkiin, josta se saapui korjattuna takaisin, ja kolmikon matka jatkui Lappeenrannan ja Imatran kautta Sortavalaan laulujuhlille.

Aina Ekqvist joutui jättämään matkanteon tähän, sillä hänen lomansa loppui ja työt kutsuivat Helsingissä. Anni ja Edith jatkoivat pyöräilyä kohti Kuopiota poiketen sitä ennen Valamon luostariin ja juhannuksen viettoon Punkaharjulle. Kuopiossa kaksikko vietti muutaman päivän, sillä siellä oli paljon tuttavia ja sukulaisia. Anni Collan oli käynyt koulunsa Kuopion Suomalaisessa Tyttökoulussa. Kuopiosta Anni ja Edith jatkoivat matkaa ensin laivalla Karjalankoskelle ja sieltä Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaaniin ja Vaalaan, josta alkoi yksi retken kohokohdista eli koskenlasku. Pyörät ja naiset nostettiin tervaveneeseen ja huima lasku kuohujen keskellä alkoi. ”Onpa viehättävää kiitää eteenpäin huimaavalla vauhdilla tuossa kepeässä venheessä joka viiltää aallon harjalta toiselle kun mikähän lastu, tai juuri törmäämäisillään jotain kallionseinää vastaan, varmasti kääntyy oikealle uralleen. Varsinkin tuo peninkulman pituinen Pyhäkoski on suurenmoinen.”

Anni ja kumppanit jossain päin Suomea kesällä 1896.

Muhokselta he matkasivat laivalla kohti Oulua, ja tuo pohjolan helmi sai Annilta paljon kiitosta osakseen: ”Sievä kaupunki tuo Oulu. Eipä melkein luulis semmoista löytyvän tuolla Pohjanmaan perillä. Muhkeana se komeine rakennuksineen ja runollisine puistoineen Merikosken korvassa sijaitsee.” Pyöräily Oulun seudulla oli huomattavasti helpompaa kuin Itä-Suomen mäkisillä teillä, sillä mäkiä ei ollut juuri ollenkaan ja ajella sai leveitä ja sileitä maanteitä pitkin.

Retkeläiset kiersivät kaikki Oulun ja Vaasan väliset kaupungit ja heihin teki syvän vaikutuksen vieraanvaraisuus, jota he saivat osakseen Pohjanmaalla. Samanlaista he olivat kohdanneet vain Kaakkois-Suomessa. Vaasassa Edithin pyörä koki kolauksen, ja hän joutui jättämään retken kesken ja hänen matkansa jatkui junalla kohti Helsinkiä. Anni jatkoi pyöräilyään yksin kohti Porin seutua, jonne hän asettui loppulomaksi ja pyöräili vasta syksyllä veljensä kanssa takaisin Helsinkiin.

Pyöräretkelle kertyi kilometrejä yli 1700 päivämatkan ollessa keskimäärin 60 kilometriä. Ei ollenkaan huonompi suoritus 1890-luvun lopun Suomessa, jolloin maantiet todellakin koettelivat sekä kulkuvälineitä että matkantekijöitä, eikä joka niemen nokassa nököttänyt ABC-asemaa, tuota nykypäivän matkailijoiden virkistyskeidasta. Kesäinen sää myös suosi retkeilijöitä; vain pari kolme kesäsadetta he saivat niskaansa.

Annin retkellään käyttämä pyörä oli turvapyörämallia. Se oli hyvin samankaltainen kuin hänen Urheilumuseolle vuonna 1950 lahjoittamansa pyörä. Museon kokoelmissa oleva pyörä on amerikkalaisvalmisteinen Western Wheel Worksin valmistama Cresent n:o 4. Pyörä on ketjutonta mallia, joita valmistettiin ainakin Yhdysvalloissa 1890-luvun loppupuolella. Ketjuttomuudesta katsottiin olevan selkeää etua, sillä pyörän ketju oli yksi haavoittuvaisimmista pyörän osista. Vuoden 1898 Urheilulehti suhtautuu tietyllä varauksella tähän kehitykseen ja toteaakin, että on parempi odottaa käyttökokemuksia ennen kuin voi antaa lausunnon ketjullisten tai ketjuttomien pyörien paremmuudesta. 

Anni Collanin Urheilumuseolle lahjoittama pyörä on esillä Naisten voimaa -näyttelyssä 9.5.-12.10.2014.

Tämä pyöräretki ei suinkaan jäänyt Annin viimeiseksi, vaan hän teki niitä ainakin vuosina 1906 ja 1907, jolloin hän kontti selässä pyöräili pitkin Suomen niemeä keräilemässä kansantanhuperinnettä talteen.

Riitta Forsman