Kyllä fanikansa tietää?

Olin tiistaina 24.9.2013 Yle Puheen Liikuntatunnilla keskustelemassa aiheesta ”Miten hurraa suomalainen urheiluhullu?” Jutustelu eteni leppoisasti, vaikka aineksia tiukempaan ajatustenvaihtoon olisi ollut. Toisena vieraana oli nimittäin FC Lahden faneista kertovan dokumentin ”Jalkapallomaa” ohjaaja Teppo Airaksinen.

Käsittelimme toki fanikulttuurin vaikutusta urheilutapahtumaan, mutta aika pintaan jäimme sanoillamme vatkaamaan. Käsittelimme fanittamista myötäsukaisesti, vaikka ilmiön eri puolissa riittää ruodittavaa myös Suomessa.

Ohjelman jälkeen aloin pohtia fanien asemaa seurassa ja katsomossa. Urheilukatsomo on aina ollut aluetta, jonne ovat kehittyneet omat kirjoittamattomat käyttäytymiskoodinsa. Fanit ovat muuttaneet tapaa seurata ottelua karnevalistiseen ja kantaaottavaan suuntaan. He ovat tuoneet lisää tunnetta ja väriä urheilutapahtumiin.

Kuva: Jari Toivonen

Aktiivisimmat kannattajat kokevat mitä ilmeisimmin omaavansa valtaa katsomossa enemmän kuin muut katsojat. Uskolliset tukijat tuntevat olevansa joukkueensa tukiranka. Airaksisen sanomaa tiivistäen: fanit ovat kulkeneet joukkueen mukana pidempään kuin valmentaja tai pelaajat, mikä tekee heistä joukkueen ytimen.

Fani-sana on johdettu suomeen englannin kautta sanasta fanaattinen, joka alun perin on tarkoittanut asiastaan mielipuolisesti, mutta jumalallisesti haltioitunutta. Määritelmä kuvaa hyvin myös fanikulttuuria. Antaumuksellinen urheilufani on usein raivokkaan omistautunut asialleen.

Osa faneista näyttää tulkitsevan koetellun ja todistetun uskollisuuden antavan rajattoman vallan pelikentän reunalla. Katsomo on aluetta, jolla kaikki on sallittua. Aggressiivinen puhe ja homottelu ovat osalle faneista lähes ainoa tapa ilmaista itseään katsomossa. Törkeimmätkin mokat ovat ylilyöntejä.

Vastuuta fanit eivät edesottamuksistaan juuri ota. Kielteinen julkisuus on muiden tai korkeintaan onnettomien yhteensattumien syytä. Järjestysmiehet ovat niuhoja, poliisi on turha tiukka, tuomarit ovat puolueellisia ja lajia tuntemattomat ärsyttävät kommenteillaan.

Ja etenkin kiekkokatsomoissa on pukumiehiä, jotka ketuttavat jo olemuksellaan. Perinteinen herraviha antaakin ryytiä suomalaiseen fanikulttuuriin – vain fanikansa tietää, mikä on pelin henki! Pieni osa faneista näyttää olevan suorastaan nykyajan puukkojunkkareita, jotka hakevat konfliktia esivallan ja seurajohdon kanssa. Paikkakuntien ja joukkueiden välisten vastakohtien paisuttelu kuuluu oleellisesti kokonaisuuteen.

Katsomokulttuuriin intohimoinen kannattaminen voi vaikuttaa sekä myönteisesti että kielteisesti. Fanit voivat esimerkillään nostattaa tunnelmaa. Kaikki lajista kiinnostuneet eivät kuitenkaan halua tulla paikalle, jos lehtereillä vallitsee heidän mielestään älyvapaa meininki. Fanien alatyylinen melskaaminen pitää osan lapsiperheistä poissa katsomoista, mikä häiritsee uusien kannattajapolvien kasvua. Siten kannattajat voivat jopa tahtomattaan jarruttaa fanikulttuurin kasvua.

Jouko Kokkonen

Saa tuulettaa!

Urheilumuseon blogi syntyi Sähkeestä someen – suomalainen urheilumedia -näyttelyprojektin yhteydessä. Blogissa on tähän mennessä käsitelty projektin etenemistä ideasta valmiiksi näyttelyksi sekä suomalaiseen urheilumediaan liittyviä aineistoja, ilmiöitä ja henkilöitä. Kirjoittajina ovat olleet niin näyttelytiimin jäsenet kuin vieraskynätkin urheilumedian kentältä.

Näyttely on nähtävillä vielä muutaman viikon ajan, mutta Urheilumuseossa ajatukset ovat jo uusissa projekteissa. Tämän myötä uudet tuulet puhaltavat myös blogissa, joka jatkaa nyt tästä eteenpäin uusin nimin ja aihein. Siispä pidemmittä puheitta  – saanko esitellä:

…Urheilumuseon Tuuletuksia-blogi!

Jatkossa blogissa käsitellään museon ajankohtaisia projekteja ja hankkeita, kurkistetaan kulissien takaiseen museotyöhön sekä pureudutaan raikkain ottein urheiluhistoriaan ja urheilumaailman ilmiöihin sekä museonhenkilökunnan että muiden alan asiantuntijoiden voimin. Toivottavasti viihdyt matkassamme myös jatkossa!

Henriikka Heikinheimo

Vieraskynä: Tiiliskivistä älypuhelimiin

Matkapuhelimien eli kännyköiden kehitys viimeisen 30 vuoden aikana on ollut huimaa. Moskovan olympialaisissa 1980 ja Los Angelesin tynkäkisoissa 1984 ei kännyköistä vielä ollut tietoakaan. Puheet kulkivat pääasiassa lankoja ja kaapeleita pitkin. Toki satelliitit jo kiertelivät maapalloamme. Soulissa 1988 koettiin ensihenkäys nykykännyköiden suuntaan. Tiiliskiven kokoisella esikännykällä haastattelin muun muassa Tapio Korjusta keihäänheiton kultaheiton jälkeen. Stadionin haastattelupisteestä juttu meni Soulissa sijaitsevaan Ylen studioon ja sieltä avaruuden kautta koukaten Helsinkiin. Se tuntui silloin vallan ihmeelliseltä. Näitä tiiliskiven kokoisia esikännyköitä meillä oli vain pari kappaletta koekäytössä.

Tapio Korjus Soulissa 1988. Kuva: Urheilumuseo/©Hannu Lindroos.

Soulin kisoista Barcelonaan 1992 tapahtui kännyköissä valtava kehitys. Nyt voitiin ensimmäisen kerran puhua todella kännyköistä.  Laitteet eivät kokonsa puolesta juurikaan poikenneet nykyisistä. Ominaisuudet olivat tietenkin hyvin alkeelliset nykyisiin älypuhelimiin verrattuna, mutta ne olivat PUHELIMIA. Kun soitin kännykällä keskeltä Barcelonan katuvilinää isälleni Hyvinkäälle, hän ei uskonut minua.

Selostin muun muassa useista tennisotteluista suoria lähetyksiä istuen katsomossa. Yhteydet katkeilivat usein ja akkujen keston kanssa oli ongelmia. Tästä alkoi kuitenkin varsinainen kännykkäaika radioselostuksissa.

Atlantan kisoissa 1996 meille jaettiin amerikkalaiset pienet puhelimet, jotka toimivat täysin erilaisella systeemillä kuin meidän omat puhelimemme. Niillä ei pitänyt voida soitella Eurooppaan. Ne oli tarkoitettu vain työkäyttöön kisoissa. Ylen teknisen puolen pojat kuitenkin keksivät nopeasti ratkaisun tuohon ”ongelmaan”. Tästä seurasi, että melkoinen määrä kalliita privaattipuheluita soiteltiin kotimaahan. Laskua noista puheluista ei kuitenkaan koskaan kuulunut. 

Sydneyssä vuonna 2000 kännyköissä oli jo tekstiviestimahdollisuus. Sähköposti teki silloin kovasti tuloaan. Puhelimissa sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan kisoissa ollut. Ateenassa 2004 voitiin jo puhua älypuhelimista, joiden kehitys sen jälkeen onkin ollut huimaa. Pekingissä 2008 ja Lontoossa 2012 älypuhelimet ottivat yhä suuremman roolin kisatyöskentelyssä.

Jos ja kun kännyköiden kehitys jatkuu yhtä rajuna kuin edelliset 30 vuotta, ei varmasti kenenkään mielikuvitus riitä keksimään minkälaisia aparaatteja vuoden 2044 olympialaisissa käytetään. 

Jukka Pelkonen

vapaa toimittaja

Itse näyttelyprojektista...

Näyttely Sähkeestä someen – suomalainen urheilumedia (11.6.–6.10.2013) on ollut avoinna nyt kuukauden. 14.6.2013 tuli tänne blogiin postausta kuvien muodossa siitä, millaista näyttelyn rakennusprojekti oli. Tuttuun tapaan oli rätit, sahat, pensselit ja muu vastaava perusvälineistö ahkerassa käytössä koko rakennusviikon ajan. Viikossa edellinen näyttely purettiin ja uusi näyttely oli valmis avajaisia varten. Niin simppeliäkö se oli? Ei, se ei ollut ihan niin simppeliä! Itse asiassa aihetta urheilumedia maisteltiin, haisteltiin ja pureskeltiin yli puolen vuoden ajan eri näkökulmista.

Loppuvuodesta 2012 näyttelytiimi kokoontui ensimmäistä kertaa yhteen palaverissa, jossa ajatus urheilumediasta tulevan näyttelyn teemana esiteltiin. Tuntui ihan käyttökelpoiselle teemalle! Kaikki me jotenkin pääsemme (tai joudumme) sitä kuluttamaan. Ensimmäisenä alkoi päässä vilistä Antero Mertarannan hehkutukset ja Hesarin B-liite urheiluosioineen. Mutta se mielikuva olikin sitten aika pintapuolinen raapaisu siihen, mitä lopullisessa näyttelyssä on tuotu esille.

Itsestään selvää oli, että aiheet tulisivat jakautumaan melko laajalle, sekä ajallisesti että käsitteellisesti. Kun suomalaisesta urheilumediasta aletaan puhua, pitää mennä 1800-luvun loppuvuosikymmeniin. Mennään oikeastaan vuoteen 1868 ja Karl Göösin Voimistelun harjoitus-oppi-kirjaan. (Sitä voi muuten ihailla digitaalisesti täällä ). Siitä sitten pian aloitettiinkin jo ruotsinkielisen Sporten-lehden (1881–1895) julkaisu ja suomenkielinen Urheilulehti alkoi ilmestyä 1898. (Sportenia ja Urheilulehteä voi selailla digitaalisesti täällä ). Noin sata vuotta sitten siirryttiin jo aika pikaisten urheiluraporttien ajalle, kun sähkeet alkoivat kulkea Suomeen ja kisauutisia voitiinkin laittaa uutiskaappeihin koko kansan nähtäville. Pitkällä silti oltiin vielä tämän päivän sähköisen uutismaailman tietotulvasta.

Kun urheilumediasta puhutaan, puhutaan tekstin ohella tietysti myös äänestä ja kuvasta. Niitä piti saada näyttelyyn esille. Valokuva-arkistomme yli 300 000 valokuvan joukosta löytyi käyttökelpoista tavaraa, mutta filmi- ja äänitemateriaali eivät kuulu varsinaisesti kokoelmiemme ytimeen. Niinpä päädyimme kääntymään KAVA:n (Kansallinen audiovisuaalisen arkisto) sekä Ylen puoleen ja nyt näyttelyssä voi katsoa mm. Finlandia-katsauksia, Olympiaradiota 1952 ja Urheiluruudun historiaa. Jukeboxista voi kuunnella klassikkoselostajien näytteitä tai kuunnella Antero Mertarannan tähdittämän Ihanaa leijonat, ihanaa-kappaleen! Näytteitä metsästettiin varsin ahkerasti, jonka jälkeen niitä katseltiin/kuunneltiin ja valikoitiin. Onneksi oikeanlainen kokonaisuus saatiin kasaan. Samalla avautui urheilumediakentän laajuus itse kullekin.

Esineistön kanssa jouduimme osittain lainahommiin. Esineistön asettaminen näytteille oli ehdottoman tärkeää, mutta koska aivan kaikki aineistoista ei edes kuulu Urheilumuseon kokoelmapoliittiseen linjaan, käännyimme muiden (erikois)museoiden puoleen. Niinpä esimerkiksi Tekniikan museosta haettiin vanha radio ja tv. Jääkiekkomuseosta saatiin lainaan Timo Jutilan legendaarinen oranssi Hockey Night-takki. Tässä näkyy museoiden välinen hyvä yhteistyö! Myös yksityishenkilöiltä päädyttiin lainaamaan, koska 1950-luvun mikrofonia ei tuntunut löytyvät juuri mistään. Onneksi eräällä näyttelytiimiläisellä herätyskellot soivat ja hän sanoi tietävänsä henkilön, joka keräilee vanhoja mikrofoneja. Ja kas, pian näyttely saikin toivotun lisän!

Eri urheilutoimittajia haluttiin nostaa esille näyttelyssä, koska ilman heidän ääniään, moni urheilutapahtuma olisi jäänyt kokemuksena vajaaksi. Koska aikaskaala oli laaja, valittiin joukkoon mukaan myös alkuaikojen merkkihenkilöitä, kuten Ivar Wilskman ja Lauri ”Tahko” Pihkala. Sanomattakin on selvää, ettei kenelläkään näyttelytiimiläisistä ollut henkilökohtaista kokemusta kyseisten herrojen aktiivivuosista. Heidän merkitys suomalaisen urheilumedian alkuhetkille nähtiin kuitenkin niin merkittävänä, että heidät lisättiin joukkoon. Luonnollisesti toimittajien esittelyihin pääsivät klassikot, kuten mm. Martti Jukola, Pekka Tiilikainen ja uusimmista Antero Mertaranta. Kovaa leikkuria jouduttiin käyttämään henkilövalintojen kohdalla kun ihan kaikkia toimittajia ei voitu nostaa esille. Parit ”höh”-tokaisut tuli sanottua ja kuultua valintoja tehdessä. Näyttelyssä on uutena ominaisuutena tuotu esille QR-koodeja, joiden takaa jokainen voi itse omilla mobiililaitteillaan löytää videoita tms. Piilotimme sinne esimerkiksi Voitto Liukkosen Torino 2006 olympiacurlingselostuksen. Joidenkin mielestä Liukkosen ääni on legendaarinen, tai ainakin rauhoittava.

Jokainen näyttelytiimiläisistä työskenteli oman aiheensa parissa. Ajatuksia vaihdettiin toki usein palavereissa ja kommentteja jaettiin valmiiden näyttelytekstien pohjalta. Tuntui siltä, että jokainen sai oman mielenkiintonsa mukaan aihealueensa ja näin asiat kulkivat luonnollisesti eteenpäin – aikataulussakin, mikä auttaa aina itse projektia! Tulipa siinä samalla tutustuttua uusiin asioihin ja henkilöihin, mikä on aina antoisaa. Onnistunut näyttelyprojekti siis kaikkiaan!

--

Sellainen juttu tähän loppuun, että Sähkeestä someen – suomalainen urheilumedia -näyttely on avoinna yleisölle 6.10.2013 asti. Jo ennen näyttelyn loppumista tämä blogi tulee muuttamaan ilmettään ja nimeään. Vielä kuitenkin noin kuukausi jatketaan samalla linjalla urheilumediateemoin.

Riikka Aminoff