Tarinoita jalkapallon MM-kisoista osa 3: Television läpimurto

MM-kisasarjan kolmannen osan tarinoissa mukana ovat muun muassa varastettu palkintopokaali ja varsin yllättävän tuloksen tuottanut dopingnäyte. Suomessa kisojen seuranta mullistuu, kun MM-kisat saapuvat televisioihin ensin jälkilähetyksinä ja kesästä 1970 lähtien suorina lähetyksinä. 

Sankarikoira

 

Jalkapallon MM-kisojen 1966 ensimmäinen englantilaissankari oli koira. Kun kisojen alkuun oli vain kolme kuukautta, ensimmäisistä MM-kisoista 1930 lähtien kiertopalkintona ollut Jules Rimet-pokaali varastettiin. Pokaali oli ollut näytteillä postimerkkinäyttelyssä Westminsterin Central Hallissa. Nolo tapaus nostatti laajan kansainvälisen polemiikin. ”Olen julmetun vihainen”, lausui brittilehdistölle Erik von Frenckell, FIFA:n hallituksen entinen suomalaisjäsen. ”Brasiliassa, jossa varkaatkin rakastavat jalkapalloa, tätä ei ikinä olisi tapahtunut”, jyrisi brasilialainen jalkapallojohtaja Abrain Tebet.

Englannin jalkapalloliitto teetti salassa pokaalista kopion, siltä varalta että aitoa ei löydettäisi ajoissa. Siltä aluksi näyttikin. Kun ryöstöstä oli kulunut viikko, Scotland Yardin johtamat valtakunnalliset etsinnät olivat tuottaneet kaksi perättömäksi osoittautunutta vihjettä. Sunnuntaina 27. maaliskuuta lontoolainen satamatyöläinen David Corbett ulkoilutti Pickles-collietaan puistossa, kun koira sai äkkiä vainun jostain. Corbett huomasi pensaan alle syöksyneen Picklesin nuuhkivan sanomalehtiin käärittyä pakettia. Corbett nosti paketin, totesi sen painavaksi ja avasi sen. Kääröstä paljastui kultainen jumalatarveistos. MM-pokaali oli löytynyt.

Pokaalin ryöstäjästä ei koskaan saatu varmuutta, mutta Picklesistä tuli kansallissankari. Palkinnoksi sankari sai vuoden ilmaiset koiranruuat, elokuvaroolin ja isäntänsä kanssa paikan kutsuvierasaitioon kisojen avausotteluun. Kovin kauaa koira ei ehtinyt kuuluisuudestaan nauttia. Pickles kuoli jo seuraavana vuonna kuristuttuaan hihnaansa jahdatessaan kissaa kotipihallaan. Jules Rimet -pokaali varastettiin uudestaan 1983, missäpä muualla kuin Brasiliassa, jonne se oli päätynyt pysyvästi Brasilian voitettua kolmannen kerran maailmanmestaruuden 1970. Tällä kertaa pokaalia ei koskaan löydetty. 

Maineensa vanki

Ruotsin MM-kisojen 1958 katastrofin jälkeen Argentiina käänsi selkänsä esteettisille jalkapalloihanteilleen ja syleili pragmaattista ja kovaotteista ”antijalkapalloa”. Englantiin 1966 saapunut Argentiinan MM-ryhmä edusti leimallisesti tätä koulukuntaa. Osuvimmin pelityyli kiteytyi joukkueen kapteenissa, puolustaja Antonio Rattínissa.

Argentiina raastoi tiensä puolivälieriin, jossa se kohtasi isäntämaa Englannin Wembleyllä.  Saksalaistuomari Rudolf Kreitlein menetti rikkonaisen ottelun hyppysistään jo ensi minuuteilla. Ottelua määrittävät tapahtumat alkoivat 35. peliminuutilla. Pallo oli juuri lipunut päätyrajan yli Englannin kenttäpuoliskolla, kun lähellä keskiympyrää ollut Kreitlein ajoi yllättäen Rattínin ulos. Alkoi kaksikymmentä minuuttia kestänyt näytelmä, jonka aikana epäuskoinen puolustaja kieltäytyi ensin lähtemästä ja sitten kun lähti, teki sen pitkän kaavan kautta. Brittiyleisö pommitti hitaasti pukuhuoneita kohti vaeltanutta puolustajaa suklaapatukoilla ja oluella.

Ulosajon syystä ei ole koskaan saatu varmuutta. Sen taustalla oli sekava keitos kulttuurieroja, kumuloituneita rikkeitä ja Argentiinan mainetta likaisena joukkueena. Rattín selitti jälkeenpäin yrittäneensä vain puhua erotuomarille kapteenin ominaisuudessa, mitä käytäntöä länsieurooppalaisessa jalkapallossa ei vielä tunnettu. Saksalaistuomari kertoi kokeneensa puolustajan eleet uhkaavina ja ajanut siksi tämän ulos. 

Argentiinan ja Englannin välille syntyi tapahtumien myötä kiihkeä kilpailuasetelma. Argentiinassa puhuttiin oikeusmurhasta ja tuomaripelistä; kotimaahan palannut maajoukkue otettiin vastaan sankareina. Englantilaiset puolestaan syyttivät vastustajaansa likaisesta pelistä. Vastakkainasettelua lietsoi Englannin valmentaja Alf Ramsey, joka oli pelin päätyttyä yrittänyt estää pelaajiaan vaihtamasta pelipaitoja argentiinalaisten kanssa ja lausui lehdistötilaisuudessa argentiinalaisten pelanneen kuin eläimet. Tilastot eivät väitettä tukeneet: englantilaispelaajille kirjattiin ottelusta jopa enemmän rikkeitä kuin argentiinalaisille. 

Ottelulla oli pysyvää vaikutusta kansainväliseen jalkapalloon. Ajellessaan pelin jälkeen kotiin paikan päällä ollut erotuomari Ken Aston sai liikennevaloissa ajatuksen eleitä ja puhetta paremmasta tavasta, jolla viestittää pelaajille ja katsojille varoituksista ja ulosajoista. Pelin tiimellyksessä Kreitlein oli varoittanut myös kahta englantilaispelaajaa, jotka saivat tietää varoituksistaan luettuaan niistä seuraavan päivän lehdestä. Keltaiset ja punaiset kortit otettiin käyttöön jo seuraavissa MM-kisoissa 1970.

Urheilu yhdistää

 

Argentiinan ja Hollannin välinen MM-finaali 1978 pelattiin El Monumentalilla Buenos Airesin keskustassa. Muutaman sadan metrin päässä stadionilta sijaitsee Argentiinan laivaston entinen koulutuskeskus. Sotilasdiktatuurin aikana vuosina 1976–1983 se oli yksi aktiivisimmasta kidutuskeskuksista: vankilassa kidutettiin yli 5000 poliittista vankia. Heistä vain 150 selvisi.

Kun kenraali Jorge Videla ojensi MM-pokaalin Argentiinan kapteenille Daniel Passarellalle, kotiyleisön huuto kantoi hyvin kidutuskeskukseen saakka. El Monumentalilla pelattiin MM-kisojen aikana useita otteluita, ja vankilan sisällä yleisön hurraahuudot sekoittuivat vankien tuskanhuutoihin. Urheilu yhdisti kiduttajia ja kidutettuja makaaberilla tavalla. Finaalin aikana kidutukset taukosivat, ja vangit saivat kuunnella pelin selostusta radiosta. Loppuvihellyksen koitettua vankien on kerrottu juhlineen kotimaansa voittoa vangitsijoidensa kanssa. Voitonjuhlien aikaan pahamaineinen vankilanjohtaja Jorge Acosta ajelutti osaa vangeista kaupungin kaduilla osoittaakseen heille, että kokonaisuudessaan kansa oli yhtä ja toukokuun aukion äitien kaltaiset protestiryhmät mitätön ilmiö.

Argentiinan sotilasjuntta on vastuussa arvioiden mukaan 10 000–30 000 argentiinalaisen kuolemasta. MM-kisat olivat juntalle tilaisuus kiillottaa kilpeään maailman silmissä ja vaientaa maan sisäiset soraäänet urheilun nostattamalla nationalistisella kuumeella. Tilaisuus käytettiin hyväksi kyynisellä tehokkuudella.

Positiivisia näytteitä

 

Argentiinan MM-kisojen dopingtesteissä kielletyistä aineista kärähti yksi pelaaja. Skotlannin Willie Johnston antoi Perua vastaan pelatun avausottelun jälkeen Fencamfamin-piristettä sisältävän näytteen. Johnston lähetettiin kisoista kotiin, ja hänelle annettiin vuoden kansainvälinen pelikielto. Analyysit tuottivat myös toisen positiivisen tuloksen. Näytteen oli antanut isäntämaa Argentiinan pelaaja. Sen mukaan kyseinen pelaaja oli raskaana.

Positiivisen raskausnäytteen takana oli virtsanäytteitä kuljettanut Argentiinan joukkueen vesipoika, muuan Ocampo, tai tarkemmin hänen vaimonsa, joka oli kisojen aikaan raskaana. Näytteiden vaihtaminen isäntämaan kontrolloimassa ympäristössä oli vaivatonta. Lukuisat tarinat eivät jätä epäselväksi, etteivätkö Argentiinan pelaajat olisi käyttäneet piristeitä kisojen aikana, käyttiväthän monet heistä niitä säännöllisesti seurajoukkueissaankin. Argentiinan 6–0-voittoon päättyneen Peru-pelin jälkeen Mario Kempesin ja Alberto Tarantinin on kerrottu juosseen piristehöyryjään pois vielä pitkään pelin jälkeen.

MM-kisat 1966–1978 Suomessa

 

Kesällä 1966 suomalainen yhteiskunta oli murroksessa, ja televisio teki tuloaan urheilun seuraamisen mullistavana mediana. Englannin isännöimät ja voittamat MM-kisat olivat ensimmäiset, joita oli Suomessakin mahdollista seurata lähes reaaliajassa. Yleisradio lähetti kisoista yhden TV-ottelun jokaisena kahtenatoista pelipäivänä, selostajana itseoikeutetusti Anssi Kukkonen. Useimmat lähetyksistä olivat tunnin pituisia jälkilähetyksiä, mutta joukossa oli myös muutamia täysiä otteluita, joiden lähetykset alkoivat Suomessa neljältä iltapäivällä, vain tunti sen jälkeen kun ottelu oli alkanut pelipaikalla. Loppuottelusta Englanti-Länsi-Saksa muodostui suomalaisen urheilumedian yksi virstanpylväistä. Ennakkotietojen mukaan peli oli tarkoitus näyttää muiden pelien tapaan jälkilähetyksenä, mutta pelipäivänä finaalia odottaneille TV-katsojille voitiin ilmoittaa, että ottelu esitetäänkin suorana lähetyksenä. Englannista televisioitu huippujalkapallo tuli näin tutuksi suomalaiselle yleisölle. Seuraavina vuosina lähetyksiä Englannista jatkettiin kahden ylimmän sarjatason ja FA Cupin suorilla ottelulähetyksillä.

Myös lehdistössä kisoista kirjoitettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi edellä kuvatusta tapaus Rattínista oli tarjolla tarkka kuvaus heti Helsingin Sanomien ottelupäivän jälkeisessä numerossa. Paikan päältä raportoineen toimittaja Juhani Syväsen kuvaus tapahtumista oli yllättävänkin suopea ulosajetulle pelaajalle: ”Kreitlein kimpaantui Rattinin käsillä viittoiluun, vaikka tämän tummatukkaisen herrasmiespelaajan tarkoitus oli ainoastaan kapteenin ominaisuudessa rauhoittaa tilannetta ja puolustella joukkuetovereidensa paria tavallista rajumpaa taklausta.”

Meksikon MM-kisoissa 1970 pelipäiviä oli jälleen 12 ja jokaisena niistä lähetettiin suora TV-ottelu – ja vieläpä väreissä, joskin väritelevisio ei vielä kovinkaan monen suomalaisolohuoneen varusteluun kuulunut. Suoria lähetyksiä ei päällekkäisten peliaikojen takia olisi tämän enempää voinut ollakaan. Kaksi jatko-ottelua näytettiin myös jälkilähetyksenä. Suomen aikaa lähetykset alkoivat yleensä puolen yön tuntumassa. Miellyttävänä poikkeuksena oli loppuottelu Brasilia-Italia, joka alkoi paikallista aikaa jo kello 12 ja tuli sitten Suomessa parhaaseen katseluaikaan, juhannussunnuntaina kello 20. Pääselostajana jatkoi Anssi Kukkonen, joka selosti suorana lähetetyt pelit paikan päältä. 

TV-lähetysten määrä pysyi jotakuinkin samana Länsi-Saksassa 1974 ja Argentiinassa 1978. Suorat ottelut selostettiin edelleen paikan päältä, joten jälkimmäisiin kisoihin matkustaneet Pentti Salmi ja Juha Jokinen saivat sotilasjuntan alla eläneestä maasta suomalaisittain harvinaista ensi käden kokemusta. Väritelevisioiden lisääntyminen merkitsi sitä, että yhä useampi suomalainen näki nämä isäntämaiden juhliin päättyneet kisat suorana ja väreissä. Urheilulehdistössä kisoja pohjustettiin normaalia paksummilla erikoisnumeroilla; varsinaisten kisaliitteiden aika ei vielä ollut koittanut.

Jouni Lavikainen

FIFATV:n filmipätkiä MM-finaaleista 1966-1978

Englanti-Länsi-Saksa 1966 (Geoff Hurstin kohumaali kohdassa 1:43)
Brasilia-Italia, 1970.
Hollanti-Länsi-Saksa, 1974.

Argentiina-Hollanti, 1978