Urheilujournalismilla on ollut monenlaisia tehtäviä ja
rooleja Suomen urheilu- ja liikuntahistoriassa. Suuret linjat ovat muuttuneet
niin yhteiskunnan muutoksen kuin itse urheilunkin muuttumisen myötä.
Alkuun urheilujournalismi otti tehtäväkseen
urheilupropagandan eli urheiluinnostuksen levittämisen laajemmalle. Tämä
1900-luvun alkupuolen ilmiö pohjautui erityisesti sille, että kirjoittajat
olivat itsekin urheilijoita tai läheisesti urheilujärjestöjen kanssa tekemisissä.
Tärkeää oli saada urheiluliikkeeseen lisää väkeä, mutta rinnalla kulki myös
nationalistiset aatteet, itsetunnon kohottaminen urheilun avulla ja
erottautuminen kansakuntana naapureista.
Urheilujournalismi alkoi erikoislehdistössä, josta se levisi
kohtuullisen kaavamaisena radioon, televisioon ja lopulta myös nettiin.
Toimittajien työn lähtökohta oli urheilun lähes kritiikitön edistäminen, joka
näkyy jopa nykypäivän journalismissa ja median mainonnassa. Suomalaisten
menestys, lajista riippumatta, saa aikaan suurta hehkutusta.
Urheilun edistämisen rinnalle syntyi urheilujournalismin
perusmuotona sen puhetapa – konkreettisuus. Urheilumediassa kerrotaan erittäin
paljon tuloksista ja suorituksista, vähemmän suorituksen taustoista. Tähän
vaikutti alkuun erityisesti se, että urheilusta tuli päivälehtien yksi
tärkeistä uutismuodoista ja pikaisella aikataululla ei kovin syvällisiä
haastatteluja saa tehtyä tai taustoja pohdittua. Esimerkiksi Suomen
Jalkapalloliiton toimistolla istui 1960-luvulla joukko toimittajia illan
pelikierrosten ajan, kun pelipaikkakunnilta tuli puhelimitse puoliaika- ja
lopputulostiedot, jotka toimittajat sitten kiidättivät lehtiin ja painoon.
Juttujen kaavamaisuus alkoi osin hävittää nationalistista
puhetapaa, vaikka sankaritarinat toki ovat säilyneet yhtenä urheilujournalismin
tapana nykypäivään saakka. Kaavamaisuutta on selitetty myös esimerkiksi sillä,
että määrällisesti lisääntyneet urheilutoimittajat ovat olleet melko huonosti
koulutettuja, jolloin ammatillinen kehittyminen on jäänyt heikoksi ja juttujen
sisällöt pinnallisiksi.
Poikkeuksia tietysti löytyy ja Suomessa on läpi viime
vuosisadan tehty myös syvällistä ja kriittistä urheilujournalismia monissa
medioissa – pelkillä tulostiedoilla kun ei pysytä pinnalla. Pitkät reportaasit,
analyysit ja henkilökuvat selittävät varmasti osan esimerkiksi Suomen
Urheilulehden yli sadan vuoden iästä.
Urheilukirjaston kokoelmissa on vino pino vanhoja urheilulehtiä |
Edellisessä blogitekstissä mainitut mediakohut ovat yksi
kuva urheilujournalismia. Toinen aiheeseen liittyvä näkökulma on se, että
journalismi on ottanut hiljalleen kriittisemmän ja negatiivisemman otteen
uutisointiin. Urheilua, urheilijoita, valmentajia ja johtajia käsitellään
pettymysten hetkillä raa’alla tavalla – suorituksessaan tai tavoitteissaan
epäonnistunut urheilija on huono ihminen, valmentaja ammattitaidoton, johtaja
vain veljeilee toppatakissaan kabineteissa ja itse urheilu on pelkkää
markkinavoimien ja median ohjailemaa viihdettä. Ja mitä siellä naapurin aamupuurossa
nyt sitten oli, kun se on noin hyvä?
Median muutoksen ilmiötä ei ole kovin paljoa vielä tutkittu,
mutta todennäköisesti taustalla on ollut erityisesti yhteiskunnan ja
tiedonvälitystapojen muutos yhä hetkellisempiin ja nopeampiin muotoihin.
Lehdessä on lähes turhan kirjoittaa tuloksista, kun ne ovat jo edellispäivänä
kerrottu laajasti radiossa, televisiossa ja jo lähes kahden vuosikymmenen ajan
internetissä. Erilaiset keskustelufoorumit sekä Facebookin, Twitterin ja
Youtuben kaltaiset yhteisöpalvelut ovat mahdollistaneet myös tavallisten
ihmisten osallistumisen urheilu-uutisten tuottamiseen usein jopa perinteistä
mediaa nopeammin ja siten astumisen toimittajien hallinnoiman
urheilu-uutisoinnin varpaille.
Urheilumedian on ollut pakko keksiä uusia tapoja tehdä
urheilu-uutisia ja linjaksi on tullut perusuutisten kopiointi muista medioista:
”ensimmäisenä aiheesta uutisoi XXX” sekä sensaatiohakuinen otsikointi, jotta
ihmiset kiinnostuisivat ja klikkaisivat mainoksia, joiden keskellä se
urheilijan lyhyt kommenttikin sitten jossain on. ”Katsoin mihin se riitti.”
Näin kärjistetysti.
Negatiivissävytteinen urheilutoimijoiden arviointi on saanut
välillä urheilijat ja valmentajat perustellusti vastarintaan toimittajia
kohtaan. Harvemmin julkisessa mediassa arvioidaan värikkäin sanankääntein
urheilutoimittajan onnistumista tai epäonnistumista työssään. Ehkä sillekin
olisi tilauksensa?
Keskustelu urheilujournalismin asemasta ja sisällöistä ei
ole uusi ilmiö, sillä esimerkiksi Stig Häggblom pääsi Urheilutoimittajain
liiton puheenjohtajana puhumaan Suomen Olympiakomitean järjestämillä
olympiavalmentajien koulutuspäivillä vuonna 1967. Häggblom totesi
urheilutoimittajien toimivan eri tarpeista, eri pyrkimyksillä ja parhaaksi
katsomallaan tavalla. Toimittajat kilpailevat keskenään parhaasta kuvasta ja
kommentista sekä heidän tulee pystyä kirjoittamaan myös arkaluonteisista
asioista, jotka eivät aina ole urheilijoiden edun mukaisia, vaikka tulevat
julkisuuteen. Koripallomaajoukkueen päävalmentaja Kalevi Tuominen oli vähemmän
yllättäen asiasta ”hieman” eri mieltä.
Voidaan varmasti todeta, että urheilutoimittajat eivät oikeastaan
ole urheilun puolella tai sitä vastassa. Urheilutoimittajat ovat omalla
puolellaan ja omien etujensa ajajia. Välillä nämä edut ovat kulkeneet sulassa
sovussa urheilun kanssa, välillä ne ovat olleet pahasti törmäyskurssilla.
Katso lisää kuvia valokuvagalleriastamme! bit.ly/Wmq7Ag
Kalle Rantala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti