Yleisenä määritelmänä ultraryhmälle on urheilujoukkueen fanaattinen kannattajaryhmä, jonka repertuaariin kuuluvat katsomokoreografiat, yhteislaulut ja -huudot, soihdut, paukkupommit ja joukkueen värien tunnustaminen. Ultra on latinankielinen sana ja tarkoittaa ”tuolla puolen”, viittauksena kannattamisen ulottamiseen kaikkien rajojen ulkopuolelle. Ilmiön alkuperämaana pidetään yleisesti Italiaa, jossa ensimmäiset ultra-nimen käyttöön ottaneet kannattajaryhmät saivat alkunsa 1960- ja 1970-luvuilla. Ultrat liittyvät lähimmin jalkapalloon, mutta varsinkin Etelä-Euroopassa moni ryhmä on aktiivinen myös oman seuransa koripallo- ja lentopallo-otteluissa.
Jalkapallokulttuuria, siinä merkityksessä kuin sen nykyisin tunnemme, ei olisi syntynyt ilman ultria. Valtavat tifot sekä värikkäät liput, banderollit ja muut symbolit ovat luoneet katsomokuvaston, joka liittyy lähtemättömästi tämän päivän jalkapalloon. 1900-luvun jälkipuoliskolla ultrat ovat Italian lisäksi saaneet näkyvän roolin Itä-, Keski- ja Kaakkois-Euroopassa, viime vuosikymmeninä myös Pohjoismaissa. Kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, sillä ryhmien ideologiassa ja toimintatavoissa on suuria eroja. Muualla maailmassa ultria voi nähdä varsinkin Pohjois-Afrikassa.
 |
| Etelä-Amerikan omaleimaista jalkapallokulttuuria hallitsevat ultrille sukua olevat torcidat Brasiliassa ja barra brava -ryhmät muualla latinalaisessa Amerikassa. Kuvassa brasilialaisen Flamengon torcida vuonna 2004. Kuva: Juha Tamminen. |
Kansainvälistä ultra- ja torcidakulttuuria: http://www.youtube.com/watch?v=nd3UoxI0OHI
Kannattamisen lisäksi ultrat myös vastustavat. Oman seuran kilpailijoiden lisäksi kohteena ovat usein poliittiset vallanpitäjät ja koko kaupallistunut valtavirtakulttuuri. Poliittinen aktiivisuus on näkynyt muun muassa ultrien isona roolina viime vuosien suurmielenosoituksissa Turkissa, Egyptissä ja Ukrainassa. Monessa demokratiakehityksen alkuvaiheessa olevassa maassa kannattajayhdistykset kuuluvat kansalaisyhteiskunnan parhaiten organisoituneimpiin osiin. Esimerkiksi arabimaissa ultrat ovat viime vuosina nousseet esiin voimakkaimpana itsevaltaista valtiovaltaa vastustavana, ei-uskonnollisena ryhmittymänä.
Englannissa ultrakulttuuri ei koskaan lyönyt läpi. Brittein saarten jalkapallokulttuurin keskeisimpiä osia 1970- ja 1980-luvuilla oli niin sanottu casuals-alakulttuuri, jonka jäsenten ulkoiset tunnusmerkit olivat seuran värien ja pelipaitojen sijaan neutraalit merkkivaatteet. Syy rentoon tyyliin oli vähemmän rento: ilman seuran värejä ja symboleja oli mahdollista välttää poliisien ja järjestyksenvalvojien huomio ja saada etulyöntiasema kilpailevia ryhmiä ja poliisia vastaan käydyissä joukkotappeluissa. ”Firmoihin” organisoituneille casuals-huligaaneille väkivaltaiset yhteenotot ovat itsetarkoitus; ultrien kohdalla huliganismi on enemmän suurien kannattajaryhmien ympärille muodostunut lieveilmiö.
Ultria muistuttavia faniryhmiä on 1990-luvulta alkaen nähty myös kotimaisissa jalkapallo- ja jääkiekkokatsomoissa. Ryhmät ovat ottaneet ohjelmaansa Euroopan jalkapallostadioneilta tuttuja kannatuslauluja ja koreografioita, joita on höystetty suomalaiskansallisilla piirteillä. Suhtautuminen vähälukuisiin kannattajayhdistyksiin vaihteli aluksi ihmettelystä naureskeluun ja paheksuntaan. Pääasiassa nuorista miehistä koostuneiden ryhmien tunteikkaat yhteislaulut ja kahnaukset auktoriteettien kanssa eivät sopineet perinteisiin käsityksiin suomalaisesta urheilukannattamisesta tai soveliaasta julkisesta käyttäytymisestä.
2000-luvulla kannattajaryhmät ovat siirtyneet suomalaisen kannattajakulttuurin marginaalista kohti keskiötä. Uskottavuutta on lisännyt ryhmien koon kasvu: kenellekään tulisi tuskin enää mieleen naureskella Pohjoiskaarteelle tai esimerkiksi HJK:n kannattajayhdistyksille, joiden vaikutuksesta myös HJK:n kotiottelut ovat alkaneet näkyä ja kuulua Töölön katukuvassa. Ryhmät ovat kannattajien äänekkäin, aktiivisin ja sitoutunein osa. Puhuminen ylimääräisestä kenttäpelaajasta ei ole liioittelua, sillä vahva kannatus on joukkueurheilussa tärkeän kotiedun kulmakivi, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys myös vieraissa, kuten nähtiin esimerkiksi koripallon EM-kisoissa viime kesänä.
 |
| Vuonna 1999 perustettu Forza HJK on yksi ensimmäisistä jalkapallon kannattajaryhmistä Suomessa. Kuva: Juha Tamminen. |
Ultrien toimintaa ohjaa sekä intohimo että anarkismi, mikä asettaa heidät jo lähtökohtaisesti eri puolille järjestystä valvovan tahon kanssa. Suomessa vastakkainasettelu poliisien ja järjestyksenvalvojien ja kannattajaryhmien välillä on ilmennyt enimmäkseen yksittäisinä järjestyshäiriöinä, eikä se ole kärjistynyt väkivallaksi. Soihdutuksen ja muiden sääntörikkeiden seurauksena moni kuitenkin luokittelee ultrat mieluummin huligaaneiksi kuin faneiksi – enemmän fanikulttuurin uhaksi kuin mahdollisuudeksi. Uhkakuvia luovat myös kansainväliset esimerkit äärifanien aiheuttamista mellakoista.
Näkemys, jossa kaikki fanaattiset kannattajaryhmät rinnastetaan huligaaneihin, ampuu kuitenkin ohi maalin. Urheilukatsomot kuvastavat yhteiskuntaansa siinä kuin muukin urheilu: uhmakkaasta ulosannista ja satunnaisista ylilyönneistä huolimatta suomalaisten kannattajaryhmien koostumus ja toimintatavat eroavat selvästi jopa ruotsalaisista ultrista. Täysin harmitonta ultrakulttuuri ei silti Suomessakaan ole. Mitä suuremmaksi ryhmät kasvavat, sitä suuremmaksi kasvaa myös se vähemmistö, joka etsii urheilun fanikulttuurista puitteita omien aggressioiden purkamiselle.
Ultria voi syystä pitää kaksiteräisenä miekkana. Parhaimmillaan kannattajaryhmät ovat kuitenkin juuri sitä, mihin koko hyvinvoiva urheilukulttuuri perustuu: fanikulttuurin katalyyttejä, jotka levittävät uusia kannattamistyylejä katsomoihin ja tukevat joukkuettaan myös vaikeina aikoina.
Urheiluidolit-näyttely Urheilumuseossa 28.3.–12.10.2014.
Jouni Lavikainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti