Helsingin olympialaisten avajaisiin tuotiin myyttiset Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi tuomaan kansan silmiin omaa sankaritarustoa sotaa edeltävältä ajalta. Cheek nosti lavalle samaan tyyliin suomalaisen iskelmämusiikin kenties suurimman hahmon Katri Helenan, ehkä Suomen kansainvälisesti tunnetuimman rumpalin The 69 Eyesin Jussi ”69” Vuoren, unohtamatta Samuli Edelmannia, Jukka-Poikaa, Diandraa, Eriniä sekä joukkoa suomalaisia rap-muusikoita. ”Jokaiselle jotakin”, toteaisi Pyhimys.
Kuva Cheekin Facebook-profiilista lauantailta |
Osa Cheekin suosion kasvua on ollut juuri uusien ihmisryhmien koskettaminen heidän tuntemiensa artistien avulla. Hiphop-musiikin ydin on aina ollut muiden tekemän musiikin sämplääminen oman musiikin joukkoon välillä tunnistettavammin ja välillä huomaamattomammin. Sinällään musiikin genre-rajojen rikkomisessa ei ole mitään uutta. Team Cheek tekee sen vain erittäin viihdyttävästi.
Cheekin konserttien anti urheiluväelle oli erityisesti se, että olympiastadionista tuli yhtäkkiä merkityksellinen paikka kenties kymmenille tuhansille uusille suomalaisille. Niille, joille Helsingin olympialaiset ja Zátopek, yleisurheilun MM 1983 Tiina Lillakeineen tai MM 2005 kaatosateineen ei merkitse a) yhtään b) mitään. Kysyvät vain, ”kuka on Tommi Evilä?”
Niitä ihmisiä on nimittäin paljon. He ovat samalla olleet niitä, joille Olympiastadionin olemassaolo ja säilyttäminen käyttökelpoisena on ollut täysin yhdentekevää. Mutta ei ehkä enää olekaan. Cheek näytti, että stadion on ainutlaatuinen keikkapaikka Suomessa, sillä Jätkäsaaren ja vastaavien asvalttikentillä ei täyden stadionin tunnelmaa vain saa aikaan. Olympiastadion saa aivan hyvin olla Suomen uljain konserttiareena ja urheilukenttä kaikkine historioineen. Hengen- ja ruumiinkulttuuri mahtuvat mainiosti saman katon alle. Ei se todellakaan ole liikunnalta ja urheilulta pois, jos Cheekin tahdissa hyppii kymmeniä tuhansia nuoria kahtena iltana peräkkäin muutaman tunnin ajan.
Joskus aikoinaan mietittiin, että onko neljän minuutin alittaminen mailin juoksussa mahdollista. Kun raja ensimmäisen kerran rikottiin, syntyi varsin pian joukkorynnistys rajan alle. Kenties Cheekin keikka saa aikaan samanlaisen ilmiön – suomalaiset artistit lähtevät miettimään voisivatko hekin täyttää stadikan omalla nimellään ja kenties muutaman kaverin avulla. Ja jälleen tiukkakaarteisen stadionin tehtävä yhteisöllisyyden luomisesta toteutuu.
Pääosan ajasta stadionin kenttä ja katsomot ovat nimittäin tyhjillään, eivätkä Suomi–Ruotsi-maaottelutkaan vedä katsomoa enää täyteen aiempaan tapaan. Toivottavasti Cheekin konsertissa oli paikalla runsaasti urheiluvaikuttajia, sillä kyseessä oli sellainen työnäyte, josta voi vain ottaa oppia ja ideoita siihen, miten kotimaisiin urheilutapahtumiinkin saadaan fiiliksiä aikaan ja katsomot pullistelemaan äärirajoille.
Kalle Rantala
Ps. Cheekin keikka on ainakin toistaiseksi katsottavissa Youtubesta katsojan kuvaamalta videolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti